Kilpailulakien tulee olla kovia vahvoille ja lempeitä heikoille, ei päinvastoin.
Grafia (20.12.2021 - Heikki Jokinen) Vapaa kilpailu markkinoilla kuuluu Euroopan unionin lainsäädännön pyhiin teksteihin. Siitä on selkeä poikkeus: työsuhteisen työn vähimmäishinta. Työsuhteiset työntekijät voivat liittyä ammattiliittoon ja sopia kollektiivisesti työehtosopimuksista.
Työsuhteen hinnan alaraja ei siis määräydy vapaasti markkinoilla. Yrittäjätyön hinta taas määräytyy täysin markkinoilla. EU säätää, että yrittäjien hinnoitteluun vaikuttava yhteistoiminta on lähtökohtaisesti kartelli ja siten kiellettyä.
Tämä on asetelman ydinkysymys: kuka on työsuhteessa, kuka voidaan rinnastaa työsuhteiseen ja kuka on yrittäjä? Tulkintoja on monia, ja siksi useissa EU-maissa itsensätyöllistäjien on osin mahdollista sopia kollektiivisesti vähimmäistaksoista.
Monia malleja sopia
Euroopan ammattiliittojen kattojärjestö ETUC selvitti 2018, onko kollektiivinen sopiminen mahdollista itsensätyöllistäjille. Mukana oli 23 maata, joista 12:ssa se oli ainakin osin mahdollista.
Ratkaisut vaihtelivat: sopiminen saattaa perustua työlainsäädäntöön, tekijänoikeuslakiin, kilpailulakeihin tai tiettyihin erillislakeihin.
Ranskassa säädettiin 1974 Loi Cressard eli uusi pykälä työlainsäädäntöön. Jokainen sopimus, jolla lehtiyhtiö hankkii työtä korvausta vastaan ammattitoimittajalta, katsotaan työsopimukseksi.
Näin freelance-journalisti saa työsuhteen edut: loman, työttömyysvakuutuksen, ammatillista koulutusta, eläkemaksun, kolmannentoista kuukauden palkan ja irtisanomiskorvauksen.
Ammattiliitot sopivat näistä työnantajien kanssa. Käytäntö ei tosin aina toimi kitkattomasti.
Esiintyvät taiteilijatkin ovat Ranskan työlainsäädännön mukaan työsuhteessa. Heillä on useita työehtosopimuksia.
Tämä käytäntö vastaa Suomea. Meilläkin esimerkiksi muusikot ja näyttelijät tulkitaan työsuhteisiksi. Se juontuu työsuhteen tunnusmerkeistä: työnantajan määräysvalta, tilat ja laitteet. Tätä tosin kierretään vaatimalla taitelijoiden laskuttavan työnsä yrityksinä.
Saksa edellyttää sopimista
Saksassa tekijänoikeuslaki ei pelkästään salli kollektiivisia palkkiosopimuksia oikeuksien myynnistä, se edellyttää niitä. Tekijöiden asianmukaisen korvauksen varmistamiseksi tekijäjärjestöjen on solmittava sopimus käyttäjien järjestöjen kanssa.
Tämän onnistumisen turvaa lakisääteinen sovitteluelin. Mikäli toinen osapuoli ei halua neuvotella määräajassa, sovitteluelin laatii oman esityksen sopimukseksi.
Käytäntö on kivuliaampi. Työnantajat yleensä vastustavat sopimista ja sopimuksia on syntynyt vain muutamia. Nekin kattavat ainoastaan työsuhteen kaltaisesti työskentelevät, eivät yrityksinä toimivia freelancereita.
Saksan työsopimuslaki sallii kollektiivisten sopimusten ulottamisen vain työsuhteen kaltaisesti työskenteleviin, jotka ovat asemansa vuoksi sosiaalisen suojan tarpeessa.
Tanskan malli on samankaltainen. Monilla ammattiliitoilla on itsensätyöllistäjien kollektiivisia sopimuksia, mutta vain työsuhteisen työn kaltaista tekevien osalta.
Irlannissa muutettiin kilpailulakia 2017. Itsensätyöllistäjien kollektiivinen sopiminen on mahdollista lakiin kirjatuilla aloilla: ääninäyttelijät, muusikot ja journalistit. Lisäksi Irlannin kilpailuoikeus sallii kollektiivisen sopimisen niillekin, jotka ovat näennäisesti freelancereita tai työnantajastaan riippuvaisia.
Itävallassa erillinen journalistilaki säätää, että freelancereiden palkkioista sovitaan alan työehtosopimuksessa. Tämä toteutuu käytännössäkin. Laki huomauttaa, että sopimuksesta voi poiketa vain journalistin eduksi.
Kaikki näiden maiden sopimisen mallit mahtuvat EU:n kilpailulansäädännön sallimiin. Kyse onkin kansallisesta poliittisesta tahdosta tehdä jotakin.
Alustatalouden nousu vaikuttaa
EU:n tuomioistuin on tulkinnut freelancereiden kollektiivista sopimisoikeutta. Linjaksi on tullut sen salliminen, mikäli kyse on melko kapeasti katsottuna työsuhteen kaltaisesta tai näennäisestä free-työstä.
Tämä rajanveto on johtanut vaihteleviin tulkintoihin EU-maissa. Usein tulos on se, että joko kaikissa tai joissakin yritysmuodoissa toimivat freelancerit sysätään sopimisen ulkopuolelle. Suomessa ilman yritystä toimivillekin tehdään näin, ellei työtä katsota työsuhteeksi.
Alustatalouden huima kasvu on nostanut määrittelyn pulmat näkyvästi esille. Ruokalähettejä on eri maissa määritelty vuoroin työsuhteisiksi, vuoroin yrittäjiksi.
Komissio käynnistikin kesäkuussa 2021 keskustelun itsensätyöllistäjien kollektiivisesta sopimisoikeudesta. Se palaa aiheeseen digitaalisia palveluja koskevissa säädöksissään.
Euroopan neuvoston ministerikomitea päätti joulukuussa 2018, että itsensätyöllistäjien kollektiivista sopimusoikeutta ei pidä rajoittaa vain heidän työntekomuotonsa vuoksi. Euroopan neuvosto ei säädä lakeja, mutta sen näkemyksellä on merkitystä.
Asian oleellisin kysymys kuuluu: jos itsensätyöllistäjillä katsotaan nyt olevan riittävästi neuvotteluvoimaa, miksi heidän tulonsa useilla aloilla ovat vain puolet työsuhteisista? Kilpailulakien tulee olla kovia vahvoille ja lempeitä heikoille, ei päinvastoin.