Vesa Haapala - Markus Pyörälä: Kuka ampui Ötzin? Otava 2012.
Nuori Voima (03/2013 - Heikki Jokinen) Kuka ampui Ötzin? yhdistää samoihin kansiin lyriikkaa, kuvitusta ja graafista suunnittelua. Kirja aukeaa moneen suuntaan, luistaa käsistä kuin märkä saippua. Se on syönyt eri tyylejä, ilmaisun lajeja sekä kielikoodeja ja pullottaa viittauksia.
Vesa Haapalan teksti yhdistää sujuvasti matalaa ja ylhäistä, pyhää ja maallista. Kaikki nämä lävistää kulutus, kuin evoluutiomme huippu ja elämämme tarkoitus.
Teksti maalaa todellisuudesta isoa kuvaa, jossa vilahtelevat hahmot populaarin tajuntamme tähdestä Tuksusta hieman suppeammin tunnettuun Lacaniin asti.
Jotkin viittaukset toistuvat usein, kuten Daniel Paul Schreber. Hän oli saksalaisjuristi, joka kirjasi psyykkiset häiriönsä kirjaan Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken (1903). Tätä klassikkoa ovat tulkinneet niin Sigmund Freud kuin Elias Canettikin.
Haapalan toistuvana teemana onkin kollektiivinen häiriötila. Hän kuvaa sitä kulutushysteriana sekä viittamalla itsemurhiin ja esihistoriallisen Ötzin ilmeiseen murhaan.
Kirja alkaa Vantaalta ja päättyy sinne. Alun proosaruno autoilusta Vantaalla on hengästyttävää tajunnanvirtaa kaikesta siitä, mikä mielemme täyttää. Kirjan lopussa astutaan ostoskeskus Jumboon. "vapaan markkinatalouden lasipuutarhaan".
Haapalan ote on postjotakin, myöhäismodernia tai myöhäisavantgardea: "taide ei lopulta muuta / kuin pahville tuhrittu referaatti freak show -logiikasta". Hän on samalla kertaa sekä äärimmäisen vakava että kepeän ironinen, mikä luo tekstiin vahvasti etäännytetyn vaikutelman. Puhuuko nyt runoilija vai joku muu?
Kuvia syvältä mielestä
Markus Pyörälän kuvitus on niukka mutta tehokas. Kannen kuva veriroiskeisesta kädestä on vuoden vaikuttavimpia kirjankansia ja tiivistää jotain moniaineksisen kirjan tematiikasta.
Muutama kirjan kuva on realistinen, jyrkillä mustavalkoisilla sävyillä kuvattu viipale todellisuudesta. Ne peittävät vain osan sivuista, ovat kuin kaihtimien välistä katsottua todellisuutta: tämän voimme nähdä, emme enempää.
Osa kuvituksesta toistaa graafisia elementtejä muistuttaen ihmisen dna-rihmaa. Kun tumma moottoritien kuva keskittyy ulkoiseen kokemukseen, muut kuvat tunkeutuvat ihmisen sisään. Molemmat todellisuudet jäävät arvoituksellisiksi.
Eräälle aukeamalle levittyy ihmispään kuva kuin tietokonemallinnoksena. Sen leikkaavat Rorscahcin musteläiskätestin kuviot, joita käytetään psykologisissa kokeissa ihmismielen analysointiin.
Hermann Rorschach loi läiskänsä alkujaan skitsofrenian tutkimiseen, ja tämäkin kuva liittyy kirjan yhteen teemaan: ihmismielen häiriöihin, jonka ilmeinen tulos on fyysinen maailma ympärillämme. Pyörälä tuo kirjaan kuvillaan aivan uusia tasoja ja mielleyhtymiä.
Kirjan erikoinen sivunumerointi on esimerkki huolellisesta graafisesta suunnittelusta ja siitä, kuinka kirjan kaikki osat ovat kokonaisuuden erottamattomia osia.
Desimaalein ilmaistut sivunumerot jakavat kirjan kahteen osaan, kasvavat alusta puoleenväliin ja vähenevät siitä loppuun. Kukin niistä sisältää elämän jonkin vaiheen symbolikuvan solusta vanhukseksi ja takaisin.
Nämä symbolit on koottu koko kirjan taitekohdaksi, aukeaman kuvaksi, jossa näemme kuolleen jäämies Ötzin - kuva on keskellä runoa Öödejä Ötzille.
Mitä kuva sanoo? Vaikka sen, että ihminen sisältää kaikki elämän vaiheet siittiöstä kuolemaan asti. Tai sen, että kaiken ihmisen evoluution huippuna olemme päätyneet ostamaan hullun lailla Vantaan Jumboon. Niin tai näin, kuva on tehokas ja oivaltava.
Kirjainten meressä
Kirjan taitto ilottelee grafiikan elementeillä. Teksti muodostaa rykelmiä ja saa eri muotoja. Osa runoista on puhtaita kuvarunoja italialaisten futuristien tai venäläisten avantgardistien tapaan. Pyöreiksi rytmitetyt runot ovat kuin Guillaume Apollinaren lettre-océan -kuvioita sadan vuoden takaa.
Huikeita ovat myös kaksi aukeaman kuva- ja tekstisommitelmaa. Ensimmäinen kuva on yksinkertainen, mustavalkoinen fragmentti, josta piirtyykin esiin Ötzin taittunut käsi. Myöhemmin kirjassa sitä seuraa ruumiin toista puolta muistuttava fragmentti. Kirjan muutkin abstraktit kuvat voisivat olla yksityiskohtia Ötzin kehosta.
Mustavalkoiselle aukeamalle on sijoitettu vahvasti ironinen maailmanhistoria monine viittauksineen. Se on gargantuamainen kokoelma: aitotumallisista edetään Sokratekseen, skolastisesta tieteestä "Mannerheim-Guggenheim -sopimukseen" päätyen Marxin ja Lacanin kautta Ideaparkin syntyyn. Kuva on tyhjentymätön ironinen katsaus siihen mistä me tulemme ja mitä me olemme.
