José Saramago: Elefantin matka. Suom. Sanna Pernu. 226 s. Tammi.
Kirjain (02/2011 - Heikki Jokinen) José Saramago kuuluu viime aikojen tärkeimpiin kirjailijoihin. Hänen laaja tuotantonsa käsittelee ihmisyyden ja yhteiskunnan olemusta syvällä rehellisyydellä, purevalla ironialla ja lempeällä pessimismillä.
Elefantin matka (2008) on portugalilaisen Saramagon (1922-2010) viimeistä edellinen teos. Viimeiseksi jäi Raamatun tarinoita luotaava Kain (2009).
Tarina perustuu tositapahtumiin, kuten Hollywood-elokuvissa tavataan ilmoittaa. Vuonna 1551 Portugalin kuningas Juhana III lahjoitti intialaisen norsun Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Sen matkaan Lissabonista Wieniin Saramago perustaa kertomuksensa.
Saramagolla oli aivan omat kielen säännöt. Hän jaarittelee, kiertelee ja kaartelee sekä kirjaa repliikit niitä erittelemättä muun tekstin sisään. Erisnimetkin alkavat pienellä kirjaimella.
Kaikkitietävä kertoja on koko ajan vahvasti läsnä. Hän liikkuu sujuvasti ajasta, asiasta ja paikasta toiseen sujauttaen tekstiin vaikka Quilapayun-yhtyeen sitaatin.
Välillä Saramago kommentoi tyyliään muistuttaen kertomuksessa olevan kaksi rinnakkaista puhetasoa, jotka eivät kohtaa. Toista voi seurata ja toinen pysyy vaiti. "Mielenkiintoinen ratkaisu."
On vaikea sanoa vieroksuiko katolinen kirkko enemmän Saramagoa kuin kirkon tekopyhyyttä ja vallanhimoa ironisoinut kirjailija kirkkoa.
Aihe nousee jälleen esiin. Kun kirjan päähenkilö, intialainen elefantinhoitaja Subhro kertoo matkalaisille oman maansa jumalista, kaikki muistuttavat niiden olevan vain satua. Saramago ei kysymystä esitä, mutta se on ilmassa: entä sitten kristittyjen jumala?
Matkalla ovela pappi tilaa norsun polvistumaan basilikan eteen: sekin kunnioittaa kirkon pyhimyksiä. Subhro epäillee suostuuko Suleiman-norsu polvistumaan, mutta pappi sanoo ettei sen ole niin väliksi. Paikalla olleet halukkaat kristityt todistavat ihmeen tapahtuneen ja huhupuhe pitää huolen lopusta.
Saramagon tavasta kertoa joko pitää tai ei, mutta tarinan kudoksen taitavuutta ei voi kuin ihailla. Hän on kuin nuotiolla istuva vanha viisas tarinankertoja, jonka monipolvisiin puheisiin mahtuu enemmän kuin sanat sanovat.
Kirjailija on kuin pohtija Subhro, jolle arkkiherttua sanoo, ettei pysy perässä tämän sanaleikeissä. "En minä leiki sanoilla, vaan ne leikkivät minulla", hän vastaa.
Ensi vuonna Tammelta ilmestyy Saramagon romaani O Ano da Morte de Ricardo Reis (1986), Vuosi jolloin Ricardo Reis kuoli. 1930-luvun Lissaboniin sijoittuvaa kirjaa pidetään eräänä kirjailijan pääteoksista. Odotan innolla.
