Orhan Pamuk: Viattomuuden museo, suom. Tuula Kojo. 709 s. Tammi
Kirjain (04/2010 - Heikki Jokinen) "En tiennyt, että se oli elämäni onnellisin hetki", alkaa Orhan Pamukin 700-sivuinen romaani Viattomuuden museo. "Maanantaina toukokuun 26. päivänä vuonna 1975 varttia vaille kolmen tietämissä" rikkaan istanbulilaisen perheen poika Kemal oli juuri rakastellut nuoren myyjättären Füsunin kanssa.
Kemal on menossa kihloihin säädylleen sopivan Sibelin kanssa, mutta tapailee Füsunia aina kihlajaisjuhliin asti. Tällöin Füsun häviää ja Kemal vaipuu synkkyteen, joka johtaa kihlauksen purkautumiseen. Füsun löytyy myöhemmin, mutta hän on jo naimisissa.
Tarinan keskiössä on rakkaus monine eri muotoineen. Kemalin haaveena elävä Füsum kääntyy pakkomielteeksi, jota säestävät vahvat mustasukkaisuuden ja hurmion hetket. Saavuttamaton rakkaus saa Kemalin keräämään Füsunin tavaroita, kuvia kaikista kaduista, joilla he kävelivät ja jopa 4 213 Füsunin tupakantumppia.
Eräs tarinan ehdottomia päähenkilöitä on Istanbul. Kaupungin sosiaalinen kirjo syttyy eloon Kemalin kiertäessä kaupunkia ja sen eri ympäristöjä. Kaikki mitä Kemal ympärillään näkee, muistuttaa Füsunista, ja sekin tekee kaupungista läheisen.
Istanbulin kasvatti ja ihailija Orhan Pamuk (s. 1952) kuvaa hellyydellä ihmisiä, tapahtumia, juoruja, taloja, kauppoja, katuja ja merta. Kaupunki vastaa Kemalin tunnetiloihin muuntuen lähes eläväksi hahmoksi.
Mukana on myös Pamukin aiemmista teoksista tuttu juonne, turkkilaisuuden kuvaus sekä pohdinta. Teos maalaa komean freskon 1970- ja 1980-lukujen Turkista sekä sen tasapainoilusta länsimaistumisen ja perinteen välillä.
Teoksen teemaksi nousee todellisuuden ja kuvitelman suhde - joka on tietysti kirjailijan ammatin peruskysymyksiä. Pamuk itse määrittelee kirjoittajan dilemmansa siten, että lukija tietää lukevansa kuvitteellista romaania, mutta kirjailijan tehtävä on saada hänet vakuuttumaan siitä, että teoksen välittämä tunne on aito.
Viattomuuden museossa Pamuk on lisännyt itsensä yhdeksi romaanin sivuhenkilöksi. Hän esiintyy samalla romaanin kirjoittajana, jonka Kemal kirjassa pestaa tehtävään. Kemalin huoli on saada kerrottua ihmisille tarinansa aito tunne, ei vain sen oudoksi muuttunut vimma. Siis sama huoli kuin Pamukilla kirjailijana.
Romaanissa Kemalille kertyy valtavasti tavaraa ja hän ostaa niille Füsunin vanhempien talon Viattomuuden museoksi. Lisätason todellisuuden ja kuvitelman kohtaamiseen luo se, että Pamuk on sisustanut kirjassa kuvatun talon aivan oikeaksi, vielä rakenteilla olevaksi romaaniin liittyväksi museoksi. Kirjassa on museon pääsylippu ja karttaliite.
Pamuk osti talon jo 1990-luvulla ja alkoi kehittää romaanin tarinaa sen pohjalta. Moni museon esineistä löytyi ensin ja siirtyi vasta sitten mukaan kirjaan. Onko fiktio todempaa kun siihen liittyy fyysinen esine?
Viattomuuden museo - siis se romaani - on kauttaaltaan ammattitaitoista työtä. Vaikka se pureutuu välillä kuvaamaan yksityiskohtia kovin vuolaasti, tarinan ja teeman kokonaisuus kantavat lukijan mukanaan. Kieli on selkeää, ja osaava suomennos välittää sen hyvin.
Ennen muuta lukijalle jää tunne, että kirjailijan kuvaamat tunteet ovat aitoja, ne oudoimmatkin. Uskon jopa kirjan viimeistä virkettä, jonka Kemal Orhan Pamukille tähdentää: "Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen."
