HS (16.08.1990 - Heikki Jokinen) Kanadalainen elokuvaohjaaja Philip Hoffman, 34, on opettanut pari viikkoa suomalaisia elokuvantekijöitä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen AVEK:in kurssilla. Hänet tunnetaan lyhyiden kokeellisten dokumenttien tekijänä. Lähes kaikissa elokuvissaan Hoffman on käyttänyt aiheenaan omaa elämäänsä.
"Aloitin samalla kun menin elokuvakouluun. Kaikki halusivat tehdä suuria draamoja näyttelijöineen. Minä ajattelin että voidakseen tehdä filmejä muista, on ensin tunnettava itsensä. On helppoa osoittaa kameralla jotakuta toista, mutta vaikeaa osoittaa itseään."
Hoffman näkee jokapäiväisen elämän pienet asiat tärkeinä. Elokuvien kokonaisuus voi kasvaa pitkään. Vuonna 1983 valmistunutta 33 minuutin The Road Ended at the Beach -elokuvaansa varten Hoffman kuvasi kahdeksan vuotta elämänsä tapahtumia. Elokuva syntyi leikkausvaiheessa, se yhdisti tekijän kuvat hänen yksityisiin muistoihinsa.
"Näen paljon elokuvia joissa ihmiset näyttelevät, että tämä on oikeaa elämää. Se näyttää minusta tyhjältä valmiine vuorosanoineen. Kaikki ympärillämme on tarpeeksi kaunista - tai kurjaa - kuvattavaksi." Hoffman kuvaa jatkuvasti super-8 -kaitafilmikamerallaan, joka kulkee aina mukana laukussa. "En tiedä vielä mitä kuvillani teen, joka tapauksessa jotain vähemmän henkilökohtaista kuin aiemmin."
Hoffmanin elokuvat syntyvät ilman ennalta laadittua käsikirjoitusta. "Kerään koko ajan kuvia kamerallani. Kirjoitan tarkkaan ylös mitä olen kuvannut. Toisinaan laitan seinälle joukon kuvia ja sanoja eri kohtauksista ja järjestelen niitä elokuvaksi." Elokuva löytää lopulta vääjäämättä oman muotonsa.
Hoffmanin dokumentit ovat avoimeksi jääviä heijastumia kuvatun fyysisen todellisuuden ja tekijän oman sisäisen todellisuuden suhteesta. "Niiden välillä on yhteys, mitään ei tule tyhjästä." Kurssinsa alussa Hoffman puhui opiskelijoille kaaoksesta joka on elämämme luonnollinen osa. "Virheitä tai yllätyksiä ei pidä pelätä, on oltava avoin. Kouluissa ja kaupallisissa elokuvayhtiöissä ajatellaan toisin, instituutiot haluavat kontrolloida tekijöitä."
Elokuvan keskeinen tekijä on aika. Hoffman rikkoo myös sen normaalia lineaarista käsittelytapaa. Samoin kuvan ja äänen suhde on hänen elokuvissaan ennustamaton. Kuvan vaikutusta ei tarvitse alleviivata puheella.
"Teksti puhuu harvoin siitä mitä kuvassa tapahtuu. Se aiheuttaa toisinaan katsojissa sekaannusta, he ovat tottuneet tavanomaiseen kerrontatekniikkaan."
