Sisaret 1918. Toimittanut Reetta Laitinen. Arktinen Banaani
Sarjainfo (02/2018 - Heikki Jokinen) "Kova nälkä että silmiä himmentää. Vankilan herrat papit sairaanhoitajat ja sotilasherroja katselee kun meille jaetaan tämä kourallinen ruohoa. Nauravat ja nostavat niskojaan kun moitimme ruokiamme sanovat oma syynne roistot."
Näin kirjoitti vankileirillä Työväen kalenterinsa lehdille 7. kesäkuuta 1918 isoisäni Heikki Jokinen.
"Tänään kävi pappi meitä haukkumassa. Lauloi ensin sitten saarnasi. Sanoi meitä punikeiksi olemme hävittäneet Suomen. Kaikki on meidän syy", hän jatkoi 9. kesäkuuta 1918.
Todellisuus leireillä oli lohduton: "Kuoli nälkään 19 miestä surkeeta on katsella", kirjoitti isoisäni 28. kesäkuuta 1918.
Vuosi 1918 ei häviä Suomen kansan aikakirjoista. Se jätti ylisukupolvisen, syvän ja pitkään märkivän jäljen. Erhe oli niin suuri ja murhe niin mittava, ettei sitä pidäkään unohtaa. Tarvitsemme muistoja, niiden avointa käsittelyä ja tuntemista. Tarvitsemme monia ja monenlaisia muistoja.
Aloitin kouluni Tampereella 1960-luvulla. Vaikka en sitä koulupoikana vielä oikein ymmärtänytkään, virallisen totuuden ja kaupunkilaisten kollektiivisen muistin välillä aukeni ammottava kuilu.
Koulukirjat, opettajat saati paikallinen valtalehti eivät tuolloin kertoneet siitä vuodesta 1918, jonka hyvin monet tamperelaiset tiesivät. Niillä oli omat tarinansa, johon rautatieaseman makasiinien joukkoteloituspaikka tai punaisten naiskaartilaisten kohtalo ei kuulunut.
Kymmenen tarinaa
Nyt, sata vuotta myöhemmin, kansallisen traumamme käsittely tutkimuksessa ja taiteessa on jo saanut uusia kaivattuja sävyjä ja näkökulmia.
Ensimmäisen tasavallan aikana kansakunnalle pakotettu vapaussotamyytti alkoi kaatua jo 1960-luvulla. Jatkosodan jälkeen lailliseen toimintaan lopultakin päästettyjen kommunistien vahvasti esiintuoma jyrkkä luokkasota-näkökulma on jo sekin hiipunut.
Lopultakin voin lukea sellaisia kirjoja, joita olisin halunnut lukea jo menneinä vuosikymmeninä: historialliseen todenmukaisuuteen kiihkotta pyrkiviä tutkimuksia. Niitä ilmestyy nykyään useita, ja hyvä niin.
Sama koskee taidetta. Lapsuuteni kansakoulun oheislukemisto, Aarno Karimon Kumpujen yöstä on onneksi jo vaipunut hämärän maille. Sen sijaan on tullut useita aidosti pohtivia elokuvia ja romaaneja - ja nyt mielenkiintoinen sarjakuvakin.
Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 kertoo kymmenen omakohtaista tarinaa vuodelta 1918. Kaikki kertojat ovat naisia. Heistä seitsemän tarina on etsitty vasemmistoperinnettä keräävästä Kansan Arkistosta ja kolme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valkoisen puolen muistoista.
Kullakin tarinalla on eri piirtäjä. He ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Esiliina pelastaa hengen
Tutkija Tiina Lintunen on perehtynyt valkoisen propagandan vuoden 1918 punaisista naisista luomaan kuvaan. Lintusen mukaan naiset luokiteltiin kolminkertaisiksi maanpettureiksi. He olivat osallistuneet vallankaappaukseen, tarttumalla aseisiin hylänneet naiselle kuuluvan aseman ja naiseutensa sekä olleet suhteissa venäläisten kanssa, mikä vaaransi rodun puhtauden.
Näitä määritelmiä näkyy kirjan punaisten naisten muistelmissa. Annukka Leppäsen piirtämässä Martta-jaksossa muistellaan kuinka lyhyeksi leikatut hiukset estivät työn saamisen. Ainur Elmgrenin Hulda-jaksossa esiliinan hankkiminen pelastaa punakaartilaisnaisen.
Kirjan tarinat ovat syvästi inhimillisiä, yksilön kokemuksen tasolla. Sodan julmuuden ja koston sattumanvaraisuus näkyvät.
Tiitu Takalon piirtämä Ida-jakso kertoo Tampereen naiskomppanian tarinan kautta jotakin oleellista sodan luonteesta: sitä kävivät amatöörit. Innostus ei tuonut voittoa.
Sen toivat omalta isolta osaltaan maahan saapuneet vieraat suurvallan sotilaat, saksalaiset. Hulda-jaksossa he sodan ammattilaisina murtavat helposti punaisten joukot.
Reetta Laitisen tasapainoinen esipuhe ja pätevät historialliset pikakatsaukset jokaisen kymmenen sarjakuvan alussa paikantavat henkilökohtaiset muistot osaksi koko sodan kulkua.
Ihmisen tasolla
Kukin taitelija piirtää omalla tyylillään, pakotettua visuaalista yhtenäisyyttä ei kirjaan ole haettu. Se, että tekstit tulevat todellisista kertomuksista, luo tietysti puitteet ja painottaa kuvakerronnankin realistisuutta.
Kaikki tarinat onnistuvat omalla yksilöllisellä tavallaan löytämään ihmisen tason. Niiden naiset ovat todellisia, heillä on omat tunteensa ja toiveensa, oma uskonsa ja oma maailmankuvansa. He ovat itsenäisiä toimijoita, eivät vain tapahtumien kohteita.
Warda Ahmedin Ida-jakso kertoo sodan kokemisesta lapsen näkökulmasta. Vastakkainasettelun kohtaamista ei ole helppo ymmärtää ja hiekkakuopalta paljastuu mustikoita poimiville lapsille teloitettujen ruumiita. Nämä kaikki jättävät jälkensä, niin lapseen kuin koko yhteiskuntaammekin.
Sisaret 1918 ei ole sisällissodan koko kuva, eikä se siihen pyrikään. Se on kuitenkin inhimillistä kokemusta korostava teos ja siksi tervetullut palanen siihen palapeliin, josta koostuu vuotemme 1918 monisärmäinen kuva.
Linkki Sarjainfon artikkeliin
