Jouko Ruokosenmäki: Viime vuonna Frankfurtissa. Story House Egmont.
Sarjainfo (2/2021 – Heikki Jokinen) Kävin Frankfurtin kirjamessuilla ensimmäisen kerran vuonna 1979. Kokemus jäi mieleen pysyvästi. Halli toisensa jälkeen kirjoja kaikilla Baabelin kielillä sekä kustannusoikeuksien ostajia ja myyjä.
Pelkästään Haus der Jugendissa järjestetty vaihtoehtoinen Gegenbuchmesse näytti silmiini yhtä isolta kuin Suomen kustannustoiminnan koko volyymi. Suomessa vaihtoehtoisen kustannustoiminnan hoiti tuohon aikaan lähinnä 1977 perustettu Love Kirjat.
Frankfurtin kirjamessut ja niiden yhtä mittavat kuin kolkotkin viivoittimella piirretyt hallit ja tornit antavat jo avauskohtauksessa sävyn ja taustan Jouko Ruokosenmäen albumille Viime vuonna Frankfurtissa. Pienen kielialueen kustannustoimittaja hämmentyy ja turhautuu valtavan kirjavuon äärellä.
Jouko Ruokosenmäki (s. 1968) työskenteli pitkään kääntäjänä ja kustannustoimittajana Semicille ja Egmontille, myöhemmin Otavalle. Viime vuonna Frankfurtissa suodattaa tätä kokemusta albumin omaelämäkerralliseen tarinaan.
Teoksessa sekoittuvat rakkaus sarjakuvaan, kustannustoimittajan työn paineet sekä rankka rutiini ja innostuksen sekä turhautumisen valot ja varjot.
Kaiken alku ja elämän käännekohta on kirkkaasti muistissa. Vuonna 1973 äiti osti Jouko-pojalle Ruutu-lehden. Joskus oivallus voi olla äkillinen, yllättävä ja vaikutuksiltaan pysyvä: sukellus sarjakuvan maailmaan jatkuu yhä.
Realistiseen tyyliin piirretty, mustavalkoinen tarina liikkuu sarjakuvan kustannusmaailmassa. Se näyttäytyy pitkinä kokouksina ja pitkälti pohjoismaisten kollegojen tapaamisina. Puhutaan myynnistä ja yhteispainatuksista.
Tarinan kertoja kulkee mukana, tekee parhaansa mutta kokee silti riittämättömyyttä työn määrän ja rajoitteiden edessä.
"Kaikkien laadukkaiden teosten katseleminen messuilla on omalla tavallaan musertavaa... Kun tiedän hyvin, että niiden julkaisemisesta suomeksi ei kannata edes haaveilla", hän miettii Frankfurtin halleissa.
Kertojan ääni kuuluu melankolisina, tiiviinä kommentteina. Ilon tunteita tuovat muistot sarjakuvan lumovoimasta ja hyvät hetket työtoverien kanssa.
Taustalla kulkee koko ajan eksymisen tunne. Välillä se on konkreettistakin. Bolognan lastenkirjamessuilla yritys kävellä messuhalleilta kaupunkiin uupuu moottoriteiden tiheikköön. On kirjaimellisesti palattava lähtöpaikalle. Tästä maailmasta ei omin voimin pääse pois.
Muun maailman kumu näyttelyhallien julkisivujen ulkopuolella tunkeutuu kerrontaan. Matkalla juhliin aukeaa karu todellisuus: narkkareita, prostituutiota ja rottia. Frankfurtin "joutsenetkin ovat paskaisia". Fear and loathing in Frankfurt.
Visuaalisesti albumi on pääosin realistista kerrontaa, jossa tarinan apea pohjavire näkyy miljöissäkin: messuhalleja, kokoushuoneita, hotelleja, baareja. Kerrontaa leikkaavat tyylikkäästi tehdyt parodiset jaksot sekä taitavat pastissit muiden piirtäjien töistä, kuten Mustanaamion piirtäjä Sy Barryn. Kokonaisuus on kiehtova.
Kerronnan aika ja paikka asettuvat kohdilleen niiden teeman ja tunnelman mukaan, ei aikajärjestyksen. Aika asettuu sykliselle kerälle, vuodet ovat veljeksiä keskenään. Tai ehkä kertojan oman kokemuksen kasvu saa ne näyttämään siltä.
Luettavuutta lineaarisen kerronnan rikkominen ei haittaa, päinvastoin se luo tarinaan uskottavuutta. Näin ihmismieli ja muistomme toimivat. Lukijaa auttavat eri jaksojen alkuun kirjatut paikka ja vuosi.
Rakenne saa vaikutteita Alain Robbe-Grillet'n teoksista. Albumin nimikin viittaa jo hänen käsikirjoittamaansa, Alain Resnais’n ohjaamaan elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa (1961).
Ruokosenmäki kertoi Tampere kuplii -tapahtumassa, että hänen ihailemansa Robbe-Grillet'kin jäi näkemättä, vaikka hän esiintyi Frankfurtin messuilla. Työ vei senkin ajan ja energian.
Erikoista albumissa on se, että keskustelut ovat mukana sillä kielellä, millä ne käytiin. Siksi iso osa albumista on englanniksi. Tanskassa Sidste år i Frankfurt julkaistiin jo elokuussa 2020.
Sanotaan, että yksi elämän suuria tragedioita on se, ettei saa sitä, mitä haluaa. Sitä isompi tragedia on vain se, että saa sen, mitä haluaa.
Sarjakuvan ystävälle työ sarjakuvan parissa kuulostaa paratiisilta. Mutta työ on työtä ja intohimonsa ottaminen työkseen muuttaa vääjäämättä suhdetta siihen. Kustannusmaailmassa taloudelliset realiteetit ovat vielä erittäin paljon läsnä jokaisessa julkaisussa.
Ruokosenmäki kuvaa tätä jakautuneisuutta oivallisesti albumin sivun mittaisessa hauskassa pastississa Haluatko sarjakuvatoimittajaksi? 1950-luvun mainoksen jäljitelmä kertoo parodisen inhorealistisesti kaikesta ihanuudesta, mikä tulevaa sarjakuvatoimittajaa odottaa.
Työ vaatii kaiken, tai ainakin liikaa. Brysselissä nälkä ja uupumus saavat kertojan jättämään väliin Uderzon originaalien näkemisen. Kyseessä on sentään oma idoli, joka toisaalla albumissa sanoo "ei hassumpaa" kertojan piirroksista.
Albumin esittämät kysymykset ovat oleellisia elävässä elämässäkin. Mitä oikein teen, ja miksi? Mitä minun pitäisi tehdä? Milloin intohimo muuttuu rutiiniksi ja turhautumiseksi? Ja miten? Voisinko käyttää luovuuttani muutoin?
"Emme voi sille mitään. Sarjakuvat ovat veressämme." sanoo eräs kollega albumissa. Silti: elämän suuret valinnat on tehtävä itse, ja vastuu niistä.
Ruokosenmäki ei arvostele tai tuomitse ihmisiä, ei itseäänkään. Vain näyttää, missä maailmassa me elämme. Kerronta on jäntevää ja uskottavaa, ei lipsahda kyynisyyden puolelle.
Onko tämä kuvaus miehestä kriisissä vai alasta kriisissä? Albumin taustalla kulkee 1980-luvulla alkanut sarjakuvan nousu Suomessa. Tähän Ruokosenmäkikin viittaa muistikuvassaan sarjakuvakaupan myyjänä vuonna 1989. Sarjakuvia myytiin niin, etteivät ne olleet ehtiä ulos laatikoista.
Mutta: 2010-luku ei ole 1980- tai 1990-luku. Sarjakuvan lukijakunta pienenee ja vanhenee. Uusien sarjakuvien lanseeraus on vaikeaa, vanhat suosikit ja nostalgia myyvät jotenkuten.
Viime vuonna Frankfurtissa on rehellisesti pienen piirin teos. Siksi se on tärkeää ja erinomaista luettavaa aivan kaikille.
Linkki arvosteluun Sarjainfossa
