H.Paakkanen: Tuomionpäivä. Zum Teufel. H.Paakkanen: Koiraeloa. Zum Teufel.
Sarjainfo (193, 4/2021 – Heikki Jokinen) Taiteen tutkimuksessa on termi Gesamtkunstwerk, suomeksi vaikkapa kokonaistaideteos. Sillä tarkoitetaan teosta, joka yhdistää useita taiteen lajeja.
Termi tulee vääjäämättä mieleen, kun lukee Heikki Paakkasen kirjoja ja seuraa hänen laajalle ulottuvaa taiteellista luomistaan. Paakkanen (s. 1948) liikkuu sulavasti esimerkiksi kuvituksen, sarjakuvan, animaation, perfomanssin, sanataiteen, esinetaiteen, kuvataiteen, prosessitaiteen, äänitaiteen ja esittävän taiteen maisemissa, lähinnä niiden rajoja venyttäen ja uhmaten.
Paakkasen taide ei kuitenkaan ole Gesamtkunstwerk an sich, sitä on hän itse. Heikki Paakkasen luova persoona on oleellinen ja erottamaton osa suurimmassa osassa hänen töitään.
Siksi monelle Paakkasen teokselle on luonteenomaista tekijän itsensä liittyminen teoksen kokemisen prosessiin. Kirja Tuomionpäivä on siitä esimerkki.
Se pohjautuu Paakkasen Viron Viinistussa kesällä 2018 pitämään näyttelyyn, jonne hän rakensi tuomiopäivän urut. Tämä viisi metriä korkea laite on tekijänsä taiteellisen rajattomuuden ja artesaanitaitojen hehkein kukinto: ääntä, höyryä, ihmisen toimintaa, 4 1/2 d-tulostimen ja visuaalista kokemusta yhdistävä laitteisto, joka tarjoilee takahanastaan konjakkiakin.
Tuomionpäivä kirjaa uruista kuullun rankan tuomiopäivän saarnan sekä eräitä todistajien vielä järkyttyneenlämpimiä raportteja itse urkukonsertista. Tätä täydentävät muutamat valokuvat sekä laitteiston piirustukset.
Urkujen rinnalla kirjassa kulkevat Torakka-sarjan piirrokset. Niiden kyynis-nihilistinen viesti ei anna armoa: sivilisaatio näyttäytyy kasana romua, jossa hallitsevat torakat ja rotat.
Paakkasen piirros on tuttua filigraania. Viivapiirrosta, joka kuvaa jokaisen yksityiskohdan yhtä pedantisti ja tasa-arvoisesti.
Olen aiemmin kutsunut Paakkasen visuaalista hahmotusta termillä horror vacui, tyhjän tilan kammo. Torakka-sarjan kuvat todentavat tämän jälleen.
Ahkeran taiteilijan toinen uusi kirja on Koiraeloa. Senkin takana on syvästi paakkasmainen idea: hän pyysi piirtäjiä kuvaamaan koiranpaskan ja lähettämään tuotoksen - siis kuvan - hänelle.
Koiraeloa esittelee näiden kuvien rinnalla Paakkasen lyhyen runon sekä siihen liittyvän koirapiirroksen. Koiria kertyy puolen sataa.
Mukaan mahtuvat historiasta, taiteesta sekä populaarikulttuurista tutut koirat. Joissakin kohdin saa jopa venyttää muistiaan keksiäkseen, mistä koira on tuttu.
Piirrokset keskittyvät tiukasti koiriin, nyt ympäristö yksityiskohtineen jää toiseksi. Lyriikka on ilmaisuvoimaista, vaikkakaan ei läpäisse runomittapuristien seulaa. Siinä kukkii sama estoton luovuus kuin Paakkasen töissä muutoinkin.
