Milo Manara: Caravaggio - Armahdus. Suomennos: Jukka Nyman. Like.
Sarjainfo (189, 4/2020 – Heikki Jokinen) Mitä syntyy kun yhdistää maalaustaiteen luoviin mestareihin lukeutuvan Caravaggion ja sarjakuvan maneerisen yksiulotteisuuden työnsankari Milo Manaran?
Vastaus: Osin onnistunut sarjakuva ollakseen yleensä sieluttomien kuvien piirtäjä Manaran (s. 1945) työ. Hän on pyrkinyt irti pahimmista maneereistaan, ja hiukan päässytkin.
Mutta vain osin. Kuvat ovat jäykän asetelmallisia, ja naisten kuvaus on siirtänyt heitä vain piirun verran inhimillisempään suuntaan Manaran varhaisempiin töihin verrattuna. Objektista subjektiksi heistä ei toki ole - jos kohta albumissa kuvattuna aikana naisten asema ei kummoinenkaan ollut.
Armahdus on toinen osa taidemaalari Michelangelo Merisi da Caravaggion (1571 - 1610) elämäkertaa. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 2018.
Historialliset tosiasiat ovat paikoillaan: Caravaggio oli nopea maalari, kiivas ja riidanhaluinen, riehui kapakoissa ja joutui usein tappeluihin.
Taiteilijan elämäkin asettuu historian tuntemiin puitteisiin. Hän pakeni taposta tulevaa tuomiota Roomasta, odotti armahdusta ja päätyi matkallaan Napoliin, Maltalle ja Sisiliaan. Hän sotki asiansa aina vain uudelleen ja kuoli vain 38-vuotiaana.
Caravaggion dramaattisia maalauksia hallitsee jyrkkä chiaroscuro, valon ja varjon kamppailu. Aiheet olivat uskonnollisia, kuten ajan taide oli. Hän maalasi mallista, ja he olivat usein maalausten tilaajia ärsyttävästi rahvasta.
Albumin ruskean hallitsema väritys seuraa varovasti maalausten värimaailmaa. Väreistä vastaa Milo Manaran tytär Simone Manara (s. 1971).
Kuvia on työstetty huolella. Epookinmukaisiin taustoihin on selvästi tehty työtä. Ihmiset pukuineen on piirretty tarkasti.
Silti kaikesta jää pysähtynyt vaikutelma. Kuvat eivät lähde lentoon, syty eloon. Taiteellinen tulkinta jää kliinisen tarkan käsityön varjoon eikä hahmojen tunnoista saa kiinni. Pinnan alle on vaikea nähdä.
Huhtikuussa 1991 kirjoitin Helsingin Sanomissa Manaran albumien arvostelussani: "Milo Manaran sarjakuvien peruspulma on sama kuin sadun pojalla, joka huusi aina aiheetta suden tulevan... Manaran yrittäessä piirtää uudentyyppisen työn siihen on vaikea suhtautua vakavasti. Huomaa vain maneerisen piirrostyön, yksiulotteisten hahmojen ohuuden ja naisten kaavamaisen sekä sieluttoman kohtelun."
Armahdus on kuitenkin kevyen askeleen parempi kuin nuo 1980-luvulla piirretyt albumit, joihin tekstissäni viittaan. Kun hän vielä piirtäisi naiset aina ihmisinä ja saisi kaikkiin hahmoihinsa lisää inhimillisyyttä, hänestä voisi tulla hyvä sarjakuvantekijä.
