Christer Nuutinen ja Pauli Kallio: Kramppeja & nyrjähdyksiä - Antisankaritarinoita aikuisille. Suuri Kurpitsa.
Sarjainfo (188, 3/2020 – Heikki Jokinen) Mietin, miksi Kramppeja & nyrjähdyksiä viehättää vuodesta toiseen, vaikka piirtäjät vaihtuvat ja lukijakin on eri nyt kuin neljännesvuosisata sitten, sarjan alkuaikoihin? Mikä on sen resepti?
Kenties se, että resepti on enemmän vaistonvarainen kuin tarkkaan kalkyloitu. Otetaan siivu elämästä, eletään sitä ja katsotaan, mihin se johtaa ja mitä ihmisistä tulee. Pohjan antavat ammattitaitoinen käsikirjoitus ja sen hengen onnistuneesti tulkitseva piirtäjä.
Pauli Kallion (s. 1960) käsikirjoittama sarja alkoi vuonna 1991 musiikkilehti Rumbassa ja ensimmäinen albumi saatiin vuonna 1994. Piirtäjänä oli tuolloin Christer Nuutinen (s. 1971), kuten uudessakin albumissa.
Nuutisen pitäessä taukoa sarjaa piirsivät Sami Toivonen, Kati Kovács, Katja Tukiainen ja Mika Lietzén. Siitä on kasvanut muitakin sarjoja: Kovácsin piirtämä Onnen lahjat ja Lietzénin piirtämä, koskettava pitkä erotarina Kukkakauppiaan onnenpäivä (2005).
Uuden albumin pääosin yhden sivun jaksoina etenevän kerronnan keskiössä ovat jo vakiintuneet parit Tanja ja Risto sekä Esko ja Heidi. Tapahtumat ovat arkisia, mutta kuitenkin sopivasti jokapäiväisyydestä etäännytettyjä.
Sarjan viehätyksen oleellinen osa on jonkinlainen naiivius, hyvä voittaa pahan -henki. Ja jos ei voitakaan, ainakin kannattaa yrittää.
Kaiken yllä leijuu lempeys. Se voi jostakusta tuntua kovin kuvitteelliselta, mutta ei se sitä ole. Se on mahdollinen maailma, vaihtoehto, jonka sarjakuva voi taiteena rakentaa.
Maailmaan ei suhtauduta kritiikittömästi, päinvastoin. Mutta hahmojen tuomiotkin milloin millekin asialle ovat pohjimmiltaan enemmänkin ihmettelyä. Miten tämä voi olla näin?
Tätä ei pidä sekoittaa Brechtin kysymykseen Miksi tämä on näin? - sarja ei aktiivisesti kannusta toimintaan lähipiiriä laajemmin, mutta ei sitä toki tuomitsekaan. Asioita seurataan sivulta, vaan ei sivullisina.
Sarjan maailma jäsentyy pitkälti musiikin kautta ja sen antamissa oman identiteetin kehyksissä - näinhän moni tekee. Vaikka sarjan musiikki ei sitä omaa olisikaan, sen antama kulttuurinen malli on siirettävissä, mutantis mutandis, omaksi kokemukseksi. Tämä vahvistaa tunnetta, jonka lukeminen suo.
Christer Nuutisen kootut teokset julkaistiin vuonna 2005 nimellä Runopoika numero yksi. Nimi määrittää pitkälti hänen viivansa. Se on lyyrinen, taivaalla kulkee pilviä eikä kuviin eksy suoria kulmia.
Vertailin tätä kirjoittaessani Nuutisen piirrosta ensimmäisen albumiin vuodelta 1994. Kuvan syvin olemus on säilynyt, vaikka jämäkkyys on nyt kasvanut, osin värien myötä. Kuitenkin: yksityiskohdat ovat yhä tärkeitä ja värien murrettu asteikko on tunnelmaa luova elementti.
