Guido Crepax: Emmanuelle 1-3. Suomennos Kari Salonen, tekstaus Jouni Rinta. Semic 1991. 49 mk.
HS (22.05.1992 - Heikki Jokinen) Jos olisi nimettävä se sarjakuvapiirtäjä jonka tyyli näyttää eniten 60-luvulta, niin ehdokkaani olisi Guido Crepax. Hän oli 60- ja 70-luvun keskeisiä kulttipiirtäjiä, mies jonka vaikutus sarjakuvan sisallölliseen kehitykseen ja kielen muokkaamiseen on arvaamattoman suuri.
Hämmästyttävintä Crepaxissa on se, että hän tekee sarjakuvansa edelleen samalla tyylillä mutta ne ovat silti tuoreita. Vastaansanomaton todiste siitä, kuinka paijon aikaansa edellä Crepax oikeastaan olikaan. Siinä missä monet 1960-luvun elokuvan suuret gurut ovat läpeensä vanhentuneita Crepaxin sarjakuva ei ole. Aidosti moderni on aina modernia kuten parhain funktionalistinen arkkitehtuuri.
Milanolainen Crepax (s. 1933) opiskeli arkkitehdiksi, mutta on aina elättänyt itsensä kuvittajana ja sarjakuvantekijänä. Hän aloitti uransa 1953 kuvittamalla jazz-levyjen kansia sekä kirjoja saduista Alberto Moraviaan.
Crepax menestyi myös mainospiirtäjänä, hän sai kansallisen mainospalkinnon Shellille 1957 tekemästään mainoskampanjasta. Shell kustansi myös hänen ensimmäisen kirjansa. Vuodesta 1958 Crepax teki lääketieteellisen lehden Tempo medicon kannet peräti 180 numeroon.
Sarjakuvaan hän siirtyi 1965 aikuisten sarjakuvalehtien tienraivaajan Linus -lehden alkaessa ilmestyä. Lehden Neutron -sarjakuvasta kasvoi pian esiin Valentina, Crepaxin tunnetuin hahmo.
Valentina on johdatus aikansa aatehistoriaan, sen läpi suodattuivat niin jazz, elokuvan uusi aalto, muoti, science-fiction, psykoanalyysi kuin politiikkakin.
Valentinan ohella esiin nousi muitakin seksuaalisuuden, pakkomielteiden ja unelmien rajamailla liikkuvia naishahmoja kuten Anita ja Bianca. Bianca-albumi La Casa matta ilmestyi suomeksi 1975 nimellä Mieletön talo, aikuisten sarjakuvan Suomen ilmastoon aivan liian varhaisena kevätesikkona.
Crepax siirtyi 1970-luvulla tekemään sarjakuviksi eroottisen kirjallisuuden klassikkoja kuten O'n tarina, Justine ja Casanovan muistelmat. Hänen kiinnostuksensa on painottunut yhä enemmän seksuaalisuuden sisältämään valtaan, sen pelkistetyimpiin ilmaisuihin kuten sadomasokismiin.
Emmanuelle ilmestyi vuonna 1978. Se perustuu Emmanuelle Arsanin samannimiseen romaaniin nuoren ranskalaisen diplomaatinrouvan eroottisesta elämästä Bangkokissa. Elokuvana tarinasta tuli tehokas kassojen täyttäjä maailman joka kolkalla. Albumi ei valitettavasti ole sisällöltään eikä grafiikaltaan Crepaxin parhaita töitä.
Suomessa kolmeen eri albumiin pilkottu Emmanuelle on sileä ja sovinnaisen kaupallinen sarjakuva, mutta silti se antaa aavistuksen Crepaxin kyvyistä. Crepax tekee sarjakuvansa sivuina, ei kuvina. Kokonaisuus alistaa yksittäiset kuvat.
Silti jokaisella kuvalla on tärkeä osansa. Crepaxin bravuuri on kuvan jako osiinsa, yhtäaikaiset tapahtumat kaatuvat lukijan päälle. Yksityiskohdat korostuvat ja aika pysähtyy. Hetkellä on merkitys, elämä on tässä, ei toisaalla. Vaikka Crepaxin sarjakuvissa on aina vahva tarina, hän on pikemminkin kuvaaja kuin kertoja.
Siksi Crepaxin sinänsä kalsea rapido-piirros on myös helposti luettava, se ei kaipaa normaalisarjakuvan lukijaa ruudusta seuraavaan kuljettavaa sulavuutta. Tietty viileys on tietoista, Crepax on itse sanonut itseään sarjakuvan Bergmaniksi.
Vaikka aika on yleensä sarjakuvan kerronnan keskeinen elementti, Crepax onnistuu häivyttämään sen. Kuva on pysähtynyt, mutta silti elävä. Sarjakuva on tilassa kerrottua aikaa, mutta Crepax liikkuu itsetietoisen luottavaisesti tilan ja ajan välisellä veitsenterällä.
Emmanuelle on eroottinen sarjakuva kuten lähes kaikki Crepaxin sarjat. Hän lähestyy erotiikkaa surrealistisin silmälasein, symbolien tasolla. Seksuaaliset kokemukset vertautuvat eläimiin, haaveisiin ja kuvitelmiin.
Keskeinen kysymys on kuitenkin aina valta. Valta on heikkouden ja vahvuuden välinen suhteen muurauslaasti, ja rakkauteen sekä sen fyysisessä että henkisessä muodossa sisältyy aina vallan käyttöä. Pelkistetyimmillään vallan ja seksuaalisuuden suhde ilmenee sadomasokismissa, joka siis on Crepaxin toistuvia aiheita. Emmanuellessa se tosin näyttäytyy vain silkoisimmalta osaltaan.
Crepaxin sarjakuvat ovat kaukana luterilaisesta maailmankuvasta. Niissä valta ja sen veriveli paha ovat läsnä ja voivat hyvin.
Ihminen ei ole tasoissa ylimaallisten voimien kanssa kuten luterilainen jumalansa kanssa. Crepaxin jumala ei ole sosiaalidemokraatti.
