Claire Bretecher: Selluliitin mielentilat. Suom. Soile Kaukoranta, tekstaus Heini Kauppinen. Jalava 1994. 48 s.
Julie Doucet: Jos olisin mies. Suom. Pauli Kallio ja Reija Nieminen, tekstaus Reija Nieminen. Suuri Kurpitsa 1994. 64 s.
Kati Kovács: Vihreä rapsodia. Like 1994. 54 s.
HS (06.10.1994 - Heikki Jokinen) Claire Bretecher on yksi ranskalaisen sarjakuvan 70- ja 80-lukujen harvoista naistekijöistä. Hän on tunnettu lähinnä satiirisesta intellektuellielämän kuvauksestaan Turha joukko. Kuva on oikea, mutta riittämätön. Bretecher (s. 1940) on tehnyt paljon muitakin sarjakuvia joiden yhdistävä tekijä on huumori.
Selluliitin mielentilat -albumin sankari on miestä epätoivoisesti kaipaava prinsessa Selluliitti. Miehiä vilisee ympärillä, mutta kukaan ei suostu.
Albumi jakautuu muutamaan erilliseen tarinaan joissa liikutaan itämaiden orjamarkkinoilla ja linnan hovissa. Aika on epämääräinen keskiaika pienine anakronismeineen.
Bretecherin huumorin paras puoli on sen ennakoimattomuus. Tuttu purevuus on myös mukana, tällä kertaa se tosin kohdistuu enemmänkin sarjakuvan omaan kosmokseen kuin ympäröivään maailmaan.
Tuttua on myös huumorin vahva sitoutuneisuus kieleen, sen tasoihin ja kliseisiin. Käännös välittää Bretecherin oman tyylin, siitä kiitos Soile Kaukorannalle.
Piirrostyö on selkeää ja tarvittaessa yhtä yliampuvaa kuin tekstikin, liukuu lähelle varhaisen elokuvan mykkien koomikkojen ilmaisua.
Alkuperäisteos on ilmestynyt 1972, albumi on siis reilusti yli 20-vuotias. Sitä ei yllättävää kyllä paljoakaan huomaa.
Kanadanranskalainen Juliet Doucet on noussut nopeasti sarjakuvapiirien suosioon, ei vielä suuren yleisön. Doucet (s. 1965) alkoi viime vuosikymmenen vaihteessa tehdä Montrealissa omakustannelehteä Dirty Plotte. Lehti pamahti suosioon ja piirtäjä siirtyi tekemään sitä ensin New Yorkiin ja sitten Seattleen.
Jos olisin mies on kokoelma viime vuosien muutaman sivun mittaisista sarjoista. Ne kertovat nuoren naisen päivistä; työstä, miehistä, siivouksesta. Arki muuntuu kuitenkin tarinaksi, tulkinnaksi arjesta.
Doucet ottaa lukijansa mukaan tarinaan. Hänen kokemuksensa on mahdollinen oma kokemuksemme, se jonka rajallinen näkemisen kykymme estää meitä havaitsemasta. Samalla kun sarjojen päähenkilö on leimallisesti Juliet Doucet hän voi olla kuka tahansa meistä. Tarinat ovat tosia toisessa potenssissa.
Päähenkilö elää ristiriitojen keskellä, mutta Doucet hyväksyy ne osaksi elämää. Sotku, työttömyys, ryyppääminen ja seksuaalinen himo ovat ok, niitä vastustava alitajunta alistuu. Ristiriita rikastaa elämää, ei aiheuta ahdistusta eikä pakkoa sukupuolirooleihin.
Lähtökohta näkyy hyvin sarjoissa Jos olisin mies ja Tupla. Tuplassa Juliet kohtaa peilissä itsensä miehenä ja kahden Julien yhtyminen tuo happy endin. Jos olisin mies -sarjassa Juliet leikataan mieheksi ja uusi maailma avautuu vaikka epäilys katumuksesta herääkin.
Doucetin piirrokset ovat näyttäviä, vahvan ekspressionistisia. Sävyt ovat tummia niin sisällä kuin ulkonakin, tunnelmaa tihentää myös ruutujen pakkaaminen täyteen yksityiskohtia.
Vihreä rapsodia vie lukijat kymmenvuotiaan Kitin mukana Unkariin tapaamaan kirjaanvaihtoystävä Erikaa. Alun realistisen tuntuinen kuvaus ujon tytön pulmista muuttuu pian apokalyptiseksi laukaksi läpi toinen toistaan oudompien surrealististen näkyjen.
Vihreä rapsodia on Roomassa asuvan suomalaispiirtäjä Kati Kovácsin esikoisalbumi. Aiemmin Kovács (s. 1963) on julkaissut persoonallisia lyhyitä sarjakuvia eri lehdissä.
Albumi sisältää niin paljon tavaraa, että otteen saaminen siitä on vaikeaa. Siihen on ladattu nuoren tytön kokemukset elämän oppimisesta ja heitetty kaikki samaan soppakattilaan. Vauhti on luja, paikat ja ihmiset vaihtuvat tiuhaan tahtiin.
Kiti kohtaa matkallaan ruoalle persoja mongoleja sekä joutuu bordelliin, kylpylään, sirkukseen ja hautausmaalle. Kaikki opettavat jotain ja lopussa Kiti on valmis palaamaan isäntäperheensä luo ujoutensa taakse jättäneenä.
Kati Kovácsin piirrostyyli on persoonallinen; viiva on elävä ja hahmot erittäin vahvasti karrikoituja. Hahmojen psykologiaa ei ole tarvis rakentaa, se näkyy päälle. Ehkä tämä tekeekin lukemisesta vaikeaa, yksityiskohtia täynnä oleva piirros liittyy erottamattomana osana monisanaisesti kerrottuun tekstiin. Lukija läkähtyy informaation paljouteen.
Kovácsin lahjakkuus on kiistaton, mutta ehkä kaikkea ei ole pakko sanoa samalla kertaa.
