HS (10.02.1995 - Heikki Jokinen) "Sarjakuva toimii lasten omanarvontunnon kasvattajana, vastarinnan välineenä aikuisten antamalle kulttuurille, kuten koululle ja kasvatukselle", sanoo tamperelainen kasvatustieteiden lisensiaatti Pekka A. Manninen, 35. Hän puolustaa tänään sarjakuvaharrastuksen merkityksiä käsittelevää väitöskirjaansa.
"Tutkin sitä, miten sarjakuvasta on tullut lasten ja nuorten kulttuurille ominainen väline. Sovellan alakulttuurin sosiologiaa eli tarkastelen kulttuurin kulutusta pienryhmien kannalta: sitä miten kulttuuri muuntuu kulutuksessa."
Mannisen mukaan yleensä oletetaan, että massakulttuurin tuote otetaan annettuna: se joko läpäisee kuluttajan tai ei. "Alakulttuurinäkökulma olettaa vastaanottamisen olevan myös työtä. Pienryhmän kulttuuri ohjaa asioiden tulkintaa."
Väitöskirjassaan Manninen tutkii lasten ja nuorten sarjakuvakursseilla piirrettyjä sarjakuvia. Monet niistä perustuvat tunnettuihin sarjakuviin ja elokuviin. Lapset kuitenkin tulkitsivat esikuvia luovasti, tekivät niistä rankkaa parodiaa tai typistettyjä versioita.
"Kuvaavin esimerkki ovat supersankarisarjakuvat. Niiden idea on selkeä. Ne ovat tuttuja, ja pilamukaelmia on vaivatonta tehdä. Vakavastikin tehdyt supersankarisarjakuvat ovat usein niin pönttöjä, että parodia on helppoa." Lapsiin kohdistuu Mannisen mukaan kahdenlaisia vaatimuksia: heidän on toteltava aikuisia ja sopeuduttava näiden maailmaan sekä pystyttävä itsenäiseen päätöksentekoon.
"Tottelemisvaateeseen vastataan subjektin vastarinnalla eli tottelemattomuudella, itsenäisyysvaateeseen objektin vastarinnalla eli olemalla tyhmiä." Lasten sarjakuvissa subjektin vastarinta näkyy parodioina, objektin vastarinta köyhtyneinä versioina, sarjakuvina joissa kuvataan vain ampumista ja sotilaita jotka sanovat AAARGH! "Samat piirtäjät tekevät molempia; seikka joka hämmästytti minuakin", Manninen sanoo.
Joukkotiedotuskasvatus on pitkään pitänyt sarjakuvaa köyhänä ilmaisumuotona, mutta Manninen uskoo köyhää olleen kasvattajien kyvyn lukea sarjakuvaa. Niinpä arkisen kuvallisuuden muodot, kuten sarjakuva, ovat itse opettaneet vastaanottajilleen kuvallisen lukemisen alkeet. Näin sarjakuvasta on tullut vanhempien kontrollin ulkopuolella oleva vapauden valtakunta.
Tietokone- ja roolipelit sekä videot vievät nykyään suuren osan lasten mielenkiinnosta. Aiemmin lasten tavaraksi luokiteltu sarjakuva ei enää sitä ole. "Sarjakuvaa on yritetty kammeta aikuisten vakavasti otettavaan kulttuuriin. Aikuisten kulttuurin vallatessa jonkin alan lasten kulttuuri siirtyy johonkin muuhun."
Manninen on itse yli tuhat sivua sarjakuvia julkaissut piirtäjä. "Ylpein olen sankareistani Kapteeni Kuolio ja Teräslilja. Jälkimmäinen on ääriväkivaltainen, tekee pilaa kaikista toimintaelokuvista - joista olen kyllä yleensä pitänyt."
"Kapteeni Kuolio taas on oma versioni Marvelin vanhasta Tohtori Oudosta. Outo on suosikkihahmoni, loitsuja hokeva magian mestari joka näkee mitä muut eivät näe." Kapteeni Kuolio on skitsofreenikko, joka kuvittelee olevansa supersankari tai supersankari, jonka arkiminuus on suomalainen skitsofreenikko.
"Toivottavasti kukaan ei koskaan paljasta kummin päin asia on, en itsekään tiedä."
Rahatyökseen Manninen kuvittaa sanaristikkoja. "Väitöskirjatutkimus on edennyt rinnan oman elämäni kanssa, hiipinyt sisään. Nyt olen kauhukseni huomannut kerääväni muoviukkeleita. Makuuhuoneeni hyllyssä on villin lännen linna sekä ritarilinna, jota valloitetaan kahdella tornilla ja katapultilla. Olohuoneessa käydään Yhdysvaltojen sisällissotaa intiaanien seuratessa vierestä."
Sarjakuviin liittyvällä oheistavaroiden tuotannolla on tärkeä osa sarjakuvan tulkinnassa. "Lelut antavat nuorille lukijoille mahdollisuuden käsitellä sarjakuvan maailmaa, ohjata sitä. Interaktiivinen media on ollut jo pitkään keskuudessamme."
Kasvatustieteiden lisensiaatti Pekka A. Manninen väittelee tänään Tampereen yliopistossa. Kasvatustieteen alaan kuuluvan väitöskirjan nimi on "Vastarinnan välineistö". Vastaväittäjänä on apulaisprofessori Irina Koskinen.
