Florent Ruppert, Jérôme Mulot: Uhkapeliä. Suomennos Viljami Jauhiainen. Huuda Huuda. 116 sivua, 19 euroa.
HS (29.06.2009 - Heikki Jokinen) Uhkapeliä on kiehtova teos. Jo aiemmin sarjakuvaa luovasti ja uusia kerronnan muotoja keksien lähestyneet ranskalaiset Florent Ruppert (s. 1979) ja Jérôme Mulot (s. 1981) yllättävät lukijan uudellakin albumillaan.
Palasina etenevä tarina kiertyy oudon rikoksen ympärille: taidekauppias pestaa pikkurikollisia ja erilaiset kostojuonet risteilevät.
Palaset yhdistää toisiinsa todistajia kuulusteleva poliisi. Tapahtumien kulku selviää loppua kohti, sikäli kuin sen on tarkoitus selvitäkään.
Tarina on ohut, kuin kesämekko jonka tarkoitus on vain korostaa sen alla olevaa. Kumppanusten edellisessä suomennoksessa Apinatarha leikkisyys oli yksityiskohdissa, Uhkapelissä se piilee kokonaisuudessa ja rakenteessa.
Graafinen asu on oleellinen osa kerrontaa. Henkilöhahmot eivät ole yksilöitä vaan tyyppejä ja heidän nimensäkin kuvaavat vaatetusta: Pipo, Kravatti, Lätsä. Ihmisten kasvot ovat samankaltaisia, v-kirjaimen muotoisella viivalla piirrettyjä.
Suurin osa albumista on mykkäelokuvaa, kokonaan vailla puhetta. Kuulemme hahmojen puhuvan vain kun he ovat poliisin kuulustelussa.
Tulos: lukijalle jää aktiivinen rooli. Hänen on tulkittava ja täydennettävä tarinaa sekä luotava mielessään hahmojen ilmeet ja tunnetilat. Hahmot ovat tabula rasa, jonka lukija täyttää. Tuntuu kuin tirkistelisi jotakin, jota ei kunnolla näe ja kuule.
Osa tarinaa on taiteen ja elämän rajanveto. Rikolliset esiintyvät taidekauppiaan tauluissa ja heidän järjestämänsä kohtaukset jäljittelevät vanhoja maalauksia. Albumin nimi juontuu barokkimaalari Georges de la Tourin (1593-1652) maalauksesta Le Tricheur, jolla on oma roolinsa sarjakuvassa.
Maalaus kuvaa korttipeliä, jossa hyväuskoista nuorta miestä huijataan. De la Tour teki useita versioita tauluistaan ja Louvressa olevaa Le Tricheur -maalausta on epäilty väärennökseksi. Mikä herkullinen lähtökohta Uhkapeliä-albumin haarautuvien tarinoiden puutarhaan!
Tämä kaikki voi kuulostaa kuivakalta ja hämmentävältä, mutta lukukokemus on muuta. Albumi on ilahduttava, oivallusta kiihottava, ahaa-elämyksiä antava ja monesti hillittömän hauska. Tekijät osaavat muuntaa teoriansa ja kokeilunsa ihailtavan luontevalla tavalla käytännöksi. He kiveävät tietä sarjakuvan tulevaisuudelle.
Uhkapelin tarina on huijausta, mutta olkoon. Eikö huijaus ole aina ollut osa taidetta?
