HS (15.12.2004 - Heikki Jokinen) Iranilaissyntyisen Marjane Satrapin lapsuutta leimasivat shaahin vastainen kamppailu, Iranin vallankumous 1979, sitä seurannut uskonnollinen diktatuuri sekä uuvuttava sota Irakia vastaan.
Persepolis kertoo nuoren tytön arjesta ajan julmien tapahtumien keskellä. Ranskassa asuva Satrapi (s.1969) lähti Iranista vuonna 1983.
Satrapin vanhemmat olivat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, jonka vapaamieliset ja vasemmistolaiset sympatiat ja sukulaiset nostivat heidät kamppailuun shaahia vastaan. Tasavalta ja vapaus kesti vain hetken uskonnollisten kiihkoilijoiden otettua vallan.
Selkeästi omaelämäkerrallinen tarina kertoo Satrapin omista kokemuksista. Hän sai nykyaikaisen kasvatuksen, mutta islamilaisen vallan myötä kaikki muuttui.
Pojat ja tytöt erotettiin tiukasti toisistaan, koulutus mullistettiin ja naiset menettivät itsenäisyytensä. Uuden järjestyksen symboli oli pakollinen huivi, ja partiot valvoivat kaduilla naisten pukeutumista.
Marjane teki vastarintaa hankkimalla kiellettyä länsimaista musiikkia sekä vaatteita. Elämän muututtua vaarallisen ahtaaksi Satrapin vanhemmat lähettivät hänet Wieniin opiskelemaan. Ero perheestä oli katkera.
Satrapi kertoo suurista asioista oman kokemuksensa kautta; hän kirjaa mitä kotona, koulussa ja ystävien kesken puhutaan. Ajan tapahtumat hän näkee lapsen ajatusmaailman kautta.
Lapsen näkökulma tekee Persepoliksesta universaalin teoksen, me kaikki olemme olleet lapsia. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Iraniin, teos puhuttelee myös länsimaalaisia. Se kuvaa kuinka meidän elämäntapaamme muistuttava maailma muserretaan pala palalta.
Teoksen kuvat painottavat pintaa, niissä on vähän liikettä ja syvyyttä. Paksu musta viiva kohdentaa tapahtumat yleensä ihmisiin, taustoja on harvoin. Mustan ja valkoisen väliin ei sävyjä mahdu. Taukopaikkoja luovat muutamat isot realismista irtautuvat kuvituskuvat.
Ihmiset ovat usein toistensa näköisiä, erityisesti hunnutetut naiset. Se kertoo sekä lapsen tavasta kokea todellisuus että totalitaarisen hallituksen tavasta suhtautua kansalaisiin. Yksilöllisyys on vaara uskonnon ikuisille totuuksille, Marjane saa usein oppia.
Persepolis on ollut suurmenestys monessa maassa. Teos onkin inhimillinen, liikuttava ja vilpitön. Sen sanoma totalitarismin ja uskonkiihkoilun vaarasta on aina ajankohtainen.
Suljetut opit eivät muutu tai siirtävät tulkinnat harvoille valituille. Niiden jalkoihin jää monta ihmistä, Satrapi muistuttaa. Pystyyn pitää nostaa pää, ei kädet.
