Tämä artikkeli julkaistiin toimittamassani kirjassa Sarjakuva Suomessa (Avain, 2011)
Sarjakuva Suomessa (24.10.2011, Avain - Heikki Jokinen) Kirjaston suhde sarjakuvaan oli pitkään lähinnä vaivautunut. Se oli tuntematonta ja outoa eikä löytänyt tietään kirjaston hyllyille. Vuonna 1985 seurasin toimittajana keskisuuren suomalaisen kaupungin kirjastohankinnoista vastaavien kokousta.
Palaveri oli yksimielinen sen suhteen, että kaupungin kirjastoihin ei hankita ranskalaisen Enki Bilalin tuoretta albumia. Kirjastossa liian heikkolaatuisena pidetty albumi voitti kuitenkin Kirjastolehden kriitikkoäänestyksen vuoden parhaasta sarjakuvajulkaisusta.
Aina 1990-luvulle asti sarjakuva oli tuntematonta kirjastoammattilaisille. Sitä osattiin arvioida lähinnä perinteisen kaunokirjallisuuden tai lastenkirjallisuuden kautta, sille ei edes ollut omaa luokitusta. Tuohon aikaan Helsingin kaupunginkirjaston sarjakuvat löytyivät luokasta sadut. Nyt sarjakuvalla on oma luokka 85.3. Sillä on laaja kielen mukainen alaluokitusten kirjo, esimerkiksi 85.394 Tiibetiläis-burmalaisilla kielillä julkaistut sarjakuvat.
Kirjastoväen vaivautuneisuus on hälvennyt viime vuosien aikana. Sarjakuva on kirjastojen luonnollista aineistoa ja sitä hankitaan niin aikuisille kuin lapsillekin. Se on suosittua, muistan 1990-luvulta Kirjastolehden uutisen Lahden kaupunginkirjaston lainaustilaston kärjestä. Sarjakuvien rintaman rikkoi vain sateenvarjo.
Sarjakuvaan kohdistuneet ennakkoluulot ovat unohtuneet ja osoittautuneet perusteettomiksi yksi toisensa jälkeen. Sarjakuva on hyväksytty siksi mikä se on: kuvan ja sanan oman kielioppinsa mukaan yhdistävä kerronnan muoto. Ilmaisun lajina se on kuten muutkin, hyvää tai huonoa sisältönsä ja kerrontansa vuoksi, ei ilmaisumuotonsa ansiosta.
Miksi hankkia?
Miksi kirjastoissa sitten tulisi olla sarjakuvaa? Perussyy on tietysti yleisten kirjastojen sivistyksellinen palvelutehtävä: kirjasto, joka ei kata kirjallisuuden koko alaa, rajaa osan asiakkaistaan pois. Sarjakuvaa lukevat yhtä lailla sekä aikuiset että lapset.
Itse asiassa monen kustantajan suuri huoli nykyään onkin se, että lapset eivät enää lue sarjakuvaa entiseen tapaan. Nyt he istuvat näyttöruutujen edessä pelejä pelaamassa ja verkkoja kokemassa. Lapsille ei enää tehdä vanhaan tahtiin sarjakuvaa, alan supertähdet sekä nuoret taidetaustaiset tekijät ovat siirtyneet aikuisten sarjakuviin ja niistäkin usein jo gallerioiden seinille.
Sarjakuva on suosittua aineistoa. Helsingin kaupunginkirjaston tilastoista saattoi aiemmin lukea sarjakuvankin lainausmääristä, nyt kirjaston julkistamista tilastoista niitä ei enää omana luokkanaan löydä. Esimerkiksi vuonna 1995 sarjakuvien lainauskierto oli kirjoista vauhdikkainta. Niitä lainattiin 7,61 kertaa nidettä kohti romaanien päästessä 4,06 lainaan. Tietokirjallisuudessa lainatuinta aineistoa olivat lääketiede, kauneus, terveys ja ruoka 4,58 lainallaan nidettä kohti. Kyse ei ole pienen aineiston tilasto-oikusta, Helsingin kaupunginkirjastossa oli tuolloin 87 456 nidettä sarjakuvaa.
Kun kirjaston sarjakuvavalikoima on suuri, sitä lainataankin enemmän. Näin voinee päätellä siitä, että pääkaupunkiseudulla sarjakuvan osuus kirjalainoista on hivenen muuta maata korkeampi. Vuonna 2007 pääkaupunkiseudun kirjastot kattavassa Helmet-aineistossa sarjakuvan osuus kirjalainoista oli 7,3 prosenttia.
Kirjastokorvausjärjestelmän käynnistyttyä vuonna 2007 sarjakuvantekijätkin ovat kuuluneet sen piiriin. Jaon pohjaksi tehdyssä, vuoden 2008 kattavassa pääkaupunkiseudun ulkopuolisessa otannassa sarjakuvan kirjastoluokan 85.3 osuus kirjalainoista oli 5,5 prosenttia. Kuudessakymmenessä suosituimmassa teoksessa sarjakuvan osuus nousi korkeammalle, 6,5 prosenttiin. Koko sarjakuvalainaus ei näissä luvuissa näy, sarjakuvia löytyy esimerkiksi tietokirjallisuuden ja lasten kuvakirjojen luokistakin.
Kirjastoissa kaivataan sarjakuvaa myös siksi, että sen sisällöllinen ulottuvuus sisältää kaikkea mahdollista: viihdettä, seikkailua, asiatietoja, elämän perusasioiden pohdintaa tai visuaalista taidetta. Sarjakuva on ilmaisumuotona joustava ja kypsä, siinä kaikki on mahdollista. Ikätoverinsa elokuvan tavoin sarjakuvakin on pirstoutunut moneen eri lajiin ja tyyliin avantgardesta suuren yleisön tuttuihin ja turvallisiin tarinoihin. Kirjaston tulisi tarjota jokaisen lajin lukijoille jotakin, aivan kuten lyriikan tai romaanienkin.
Pelkkiä suomalaisia sarjakuva-albumeita eli sarjakuvakirjoja ilmestyy vuosittain useita kymmeniä. Pulmana on se, että varsinkin isojen kaupunkien ulkopuolisen lukijan on hyvin hankalaa saada käsiinsä kaikkia kotimaisia sarjakuvia. Niiden kustantajat ovat usein pieniä ja vailla myyntiverkostoa. Kirjaston merkitys kotimaisen sarjakuvan tunnetuksi tekemisessä on erittäin suuri. Sillä on hankintakanavat, joita yksityisellä lukijalla ei verkkokauppojen yleistymisestä huolimatta ole.
Mikäli kirjastot eivät tunnu saavan täyttä valikoimaa kotimaisia sarjakuvia tavanomaisten kanaviensa kautta, apuna voisivat olla maahan syntynyneet erikoistuneet tukut. Verkosta helposti löytyvä Sarjakuvan toivo on niistä yksi, se kattaa tehokkaasti pienetkin sarjakuvakustantajat.
Mitä hankkia?
Hankittavan aineiston päättäminen on usein hankalaa, varsinkin mikäli henkilökunnassa ei ole alan asiantuntemusta. Varsinaisia suosituslistoja ei laadita ja vaikka lehdissä julkaistaankin nykyään melko kattavasti sarjakuva-arvosteluja, nekään eivät kaikkea kerro. Erityisesti ulkomaisen sarjakuvan hankinta jää monessa kirjastossa satunnaiseksi. Jotkin kirjastot käyttävät alan tuntijoita hankintaideoidensa lähteenä.
Tärkeintä on valikoiman monipuolisuus. Sarjakuvaa lukevat aikuiset ja lapset, niin viihteen kuin taiteenkin ystävät. Kaikelle, mitä Suomessa ilmestyy, löytynee oma lukijakuntansa. Luottaminen pelkkään suurten kustantajien tuotantoon ei kannata, vaikka niistäkin joillakin on hieno kustannusprofiili. Erikoistuneet ja pienet kustantamot ovat kuitenkin sarjakuvan, erityisesti kotimaisen, mielenkiintoisimmat ja merkittävimmät julkaisijat. Ulkomaisilla teoksilla täydentää komeasti kokoelmaa.
Sarjakuvalehtien tilaukset keskittyvät vahvasti. Sama Aku Ankka, joka tulee joka kotiin, tulee myös joka kirjastoon. Vaihtoehtoja on tosin vähän, mutta on kuitenkin. Oletteko jo tilanneet Sarjarin? Entä alan asialehti Sarjainfon? Ainakin kirjaston sarjakuvavastaavalle sen lukeminen lienee välttämätöntä, arvostelut ja uutiset kertovat missä alalla mennään. Opetus- ja kulttuuriministeriön kirjastoille myöntämää kulttuurilehtien ostotukea voi käyttää Sarjainfonkin tilaamiseen.
Sarjakuvaa koskevan tietokirjallisuuden määrä kasvaa hitaasti mutta varmasti. Sen hankkimista ei pidä unohtaa, kirjastosta haetaan myös syvempää tietoa. Pieni valikoima alan tietokirjoja esitellään tämän kirjan sarjakuvatutkimuksesta kertovan artikkelin liitteessä.
Yleinen kirjastoluokitus YKL sisältää oman luokan sarjakuvan tietokirjallisuudelle, luokka 86.13 Sarjakuvien historia ja tutkimus. Tämä on järkevää, sillä aiemmin sarjakuvaa käsittelevät kirjat hajosivat mikä minnekin ja aiheesta kiinnostuneen oli niitä hankala löytää.
Sarjakuvaa käsitteleviä tietokirjoja löytyy muistakin kirjastoluokista: yksittäisiä tekijöitä koskevat teokset sijoitetaan YKL-ohjeen mukaan hänen käyttämänsä kielen mukaiseen kirjallisuudentutkimuksen luokkaan. Piirtämistä käsittelevät kirjat hyllytetään omaan luokkaansa. Joissakin kirjastoissa on jo vuosia koottu sarjakuvan tietokirjat eri luokista omaksi kokoelmakseen ja sijoitettu se sarjakuvateosten yhteyteen. Tämä on eräs mielekäs ratkaisu aineiston fyysiseen sijoitteluun.
Omaa asiasanastoa ei sarjakuvalla ole. Suomen sarjakuvaseuran piirissä asiaintilaa halutaan muuttaa, ja siellä on valmisteltu omaa sarjakuvan asiasanastoa. Tässä kirjassa on omana osionaan eräs mahdollinen hahmotus, jolla lähteä alkuun.
Erikoiskirjaston lumo
Suomessa ei ole sarjakuvaan erikoistunutta julkista kirjastoa tai arkistoa. Suomen sarjakuvaseura on perustamisestaan 1971 lähtien koonnut omaa arkistoa ja kirjastoa. Se kiersi joitakin vuosia eri kirjastojen yhteydessä, mutta on vuodesta 2003 alkaen sijainnut Aralis-kirjastokeskuksessa Helsingin Arabianrannassa.
Kokoelma on koottu ja sitä täydennetään lahjoituksilla, systemaattiseen hankintaan ei ole mahdollisuuksia. Kustantajat luovuttavat kuitenkin melko tarkasti kotimaiset uutuusjulkaisunsa kirjastolle, joka on tavallaan sarjakuvan epävirallinen vapaakappalekirjasto.
Nyt kokoelmassa on yli 7 000 nimekettä sarjakuvia, alan tutkimuksia sekä tietokirjoja. Lehtiä on parituhatta. Suomalaisten omakustanteiden kokoelma on merkittävä, jopa kattavampi kuin Kansalliskirjaston kokoelma. Kokoelma kerää aktiivisesti eri oppilaitoksissa tehtyjä, sarjakuvaan liittyviä opinnäytteitä. Teoksia ei saa kotilainaksi. Kokoelmassa käytetään Aalto-yliopiston luokitusta sovellettuna sarjakuvalle.
Sarjakuvaseura tekee kansainvälistä yhteistyötä alan erikoiskirjastojen kanssa vuonna 2006 avatun pohjoismaisen Nordicomics-sarjakuvaportaalin puitteissa. Sen tietokantaan on digitoitu muun muassa Sarjainfo-lehdissä ilmestyneitä artikkeleita ja pohjoismaisten sarjakuvakirjastojen teostietoja.
Muissa pohjoismaissa on yleisten kirjastojen ylläpitämiä erityisiä sarjakuvakirjastoja. Ensimmäinen niistä oli Kööpenhaminan Det kulørte bibliotek. Sillä oli aikanaan omat erilliset toimitilat, mutta vuodesta 1993 lähtien sarjakuvakokoelma on sijainnut tuolloin käyttöön otetun pääkirjaston osana.
Oslon viihtyisässä Grünerløkkan kaupunginosassa sijaitsee Serieteket, sarjakuvan erikoiskirjasto, joka on osa kunnallista Deichmanske bibliotekiä. Se ei ole pelkkä kirjasto, vaan toimii aktiivisesti pitäen kursseja sekä työpajoja ja etsiytyen yhteistyöhön alan järjestöjen sekä muiden toimijoiden kanssa. Näyttelytoiminta on oleellinen osa Oslon Serieteketin toimintaa.
Tukholman Serieteket aloitti vuonna 1996 ja se on sijainnut vuodesta 1999 alkaen tyylikkäästi sisustetuissa tiloissaan Tukholman keskustan Kulturhusetissa. Kristiina Kolehmaisen luovasti ja sisukkaasti luotsaama Serieteket on osa kaupunginkirjastoa. Tukholman Serieteketkin on verkostoitunut laajalti ja syvästi sarjakuva-alan toimintaan sekä järjestää vuosittaisen Small Press Expon eli SPX-tapahtuman.
Nimekkeitä Serieteketin kokoelmassa on yli 10 000 ja lainaajia on vuodessa pitkälti yli satatuhatta. Kokoelmasta merkittävä osa painottuu muuhun kuin valtavirran sarjakuvaan, tavoite on tarjota muutakin kuin ennestään tuttua luettavaa.
Pohjoismaiset esimerkit osoittavat, että sarjakuvan oma erikoiskirjasto on tarpeellinen ja kykenee solahtamaan helposti sarjakuva-alan kuvioihin ja siten lähentämään kirjaston käyttäjien suhdetta kirjastoon. Tukholmassa Serieteketillä on mitä keskeisin vaikutus moninaisen toiminnan ideoijana ja promoottorina. Suomesta tämä kirjastolinkki puuttuu, vaikka monessa yksittäisessä kirjastossa onkin sarjakuvaan liittyvää aktiivisuutta.
Oman kirjaston merkitys näkyy ulkomaisen aineistohankinnan tehokkuutena, erikoiskirjaston käytössä on - usein vapaaehtoisilta kirjaston käyttäjiltä tuleva - asiantuntemus sekä oma ostobudjetti. Näin yksikin kirjasto voi kohtuullisin kustannuksin laajentaa huikeasti kirjastotarjonnan määrää ja monipuolisuutta.
Kansakunnan muisti
Kansalliskirjasto kokoaa periaatteessa suojiinsa kaiken julkaistun suomalaisen kirjallisuuden. Painotuotteiden vapaakappaleiden luovutusvelvollisuus on Suomessa toiminut vuodesta 1707 ja Kansalliskirjaston kokoelma sisältää kattavan kokoelman näiltä vuosisadoilta. Muita vapaakappalekirjastoja on muutaman yliopiston yhteydessä.
Turun palon 1827 jälkeen Turun akatemian kirjaston jäljelle jäänyt aineisto siirrettiin Helsinkiin, jossa kokoelmahankinta jouduttiin aloittamaan lähes alusta, niin tehokas tulipalo oli ollut. Sen jälkeiseltä ajalta varhaista sarjakuvaa ja pilapiirräntää koskeva kokoelma on ollut runsas.
Isompia aukkoja sarjakuvakokoelmiin on syntynyt 1970-luvulta alkaen, jolloin sarjakuvalehtiä ja -albumeita alettiin painattaa ulkomailla. Niihin ei vapaakappalevelvollisuus ulottunut. Lakia muutettiin vuonna 1981 ja nyt ulkomailla painetutkin teokset on luovutettava kirjastoon. Toinen puute ovat kotimaiset omakustanteet, joita niiden tekijät eivät yleensä oivaltaneet Kansalliskirjastoon lahjoittaa.
Sarjakuvaan liittyvien pienpainatteiden kokoaminen on satunnaista, se on ollut kiinni työntekijöiden omasta aktiivisuudesta. Sarjakuvan historian tulevien tutkijoiden onneksi Kansalliskirjastossa työskenteli vuosikymmeniä Heikki Kaukoranta, joka pyrki johdonmukaisesti täydentämään tämänkin alan kokoelmia. Kokoelmiin on kertynyt joitakin lahjoituksena saatuja originaalikokoelmia, mutta niitä ei varsinaisesti kerätä; ei Kansalliskirjastoon eikä kansallisen kulttuurimme tappioksi minnekään muuallekaan.
Vaikka sarjakuvalla ei ole omia erityisiä resursseja Kansalliskirjastossa , on se luonnollinen osa kirjaston kokoelmaa. Sarjakuvakulttuurin ydinalueellakaan ei näin aina ole: Heikki Kaukoranta muistelee kerrotun, että kun Alain Resnais teki lyhytelokuvaa Ranskan Bibliothèque nationalesta (Toute la mémoire du monde, 1956), hän joutui tuomaan kirjastoon omia sarjakuviaan, jotta saisi niitäkin mukaan kuvaan.
Sarjakuvan merkitys, käyttö ja ymmärrys Suomen yleisissä kirjastoissa on noussut suuresti viime vuosikymmeninä, ja tämä heijastuu myönteisesti sarjakuvan asemaan koko yhteiskunnassa. Kirjastoväellä on silti runsaasti työsarkaa jäljellä sarjakuvankin osalta. Tulevat haasteet liittyvät kotimaisten pienkustantajien julkaisujen kattavaan hankkimiseen, ulkomaisen tarjonnan pätevään seuraamiseen ja sarjakuvan lisääntyvän verkkojulkaisemisen ja -lukemisen hyödyntämiseen kirjastoissa.
