Tämä artikkeli julkaistiin toimittamassani kirjassa Sarjakuva Suomessa (Avain, 2011)
Sarjakuva Suomessa (24.10.2011, Avain - Heikki Jokinen) Suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhla 2011 näkyy koko maassa. Vuoden puitteissa eri puolille maata on pystytetty yli sata sarjakuvaan liittyvää näyttelyä museoihin, gallerioihin ja kirjastoihin.
Kolme kotimaista sarjakuvafestivaaliamme Kemissä, Tampereella ja Helsingissä keräävät yhteensä kymmeniätuhansia kävijöitä ja juhlan kunniaksi julkaistaan oma postimerkkisarja. Juhlavuoden suojelija on tasavallan presidentti Tarja Halonen
Mitä tietä tähän on tultu? Sarjakuvan taival nykytilanteeseen, jossa sarjakuvataitelijat saavat apurahoja ja palkintoja siinä kuin muidenkin taiteiden tekijät ja kriitikot arvostelevat sarjakuvaa kuten muitakin taiteita, on ollut pitkä ja mutkikas.
Itikaisella alkuun
Satavuotisjuhlan ajoitus on asetettu ensimmäisen suomalaisen sarjakuva-albumin ilmestymiseen 21.11.2011. Tuolloin WSOY julkaisi 18-vuotiaan koulupoika Ilmari Vainion (1892–1955) ”kuvitteleman” – niin kirjan kannessa lukee – kirjan Professori Itikaisen tutkimusretki.
Vauhdikas 48 sivuun mahdutettu seikkailu käynnistyy, kun professori Itikainen, kapteeni Pyöryläinen ja Jukka Hyöryläinen lähtevät Suomi-laivallaan maailmanympärimatkalle. Afrikassa he pakenevat ihmissyöjiä, kulkevat tulivuoren kautta Kiinaan, päätyvät ilmapallolla pohjoisnavalle ja purjehtivat jopa jäälautalla kotia kohti. Pohjoisnavalla käynti oli ajankohtainen aihe, olihan se valloitettu vasta kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä.
Päiväntasaajan ali oli päästy vain katkaisemalla laivan masto ja savupiippu. Helsinkiin saavutaan lopulta valaanpyydystysalus Wellamon kannella ja huudahdellaan iloisesti: "Eläköön Helsinki!".
Professori Itikaisen tutkimusretki on elänyt kirjana sitkeästi. Siitä otettiin uudet painokset 1930, 1945, 1991, 2001 ja 2011. Moinen pitkäikäisyys on saavutus nykyisen kustannuspoliittisen ajattelun maailmassa. Vuonna 1996 professori päätyi yhteen nykyaikaisen sarjakuvan kansainvälisen satavuotisjuhlan kuudesta postimerkistä.
Tämän päivän sarjakuvan dynaamisesta ilmaisusta Itikaisen seikkailut ovat vielä kaukana: joka sivulla on vain yksi kuva. Silti se on kiistatta sarjakuvaa, kuvan ja sanan omien sääntöjensä mukaan yhdistävää ajassa etenevää kerrontaa. Meille tutun näköiseksi sen tekevät henkilöiden puhekuplat – tuon ajan sarjakuvissa teksti oli vielä usein erikseen kuvan alla.
Anarkisti-ankka Töölön siirapissa
Selvästi vauhdikkaampaa menoa sen sijaan nähtiin toisessa varhaisessa suomalaisessa sarjakuvassa Janne Ankkasen merkilliset vaiheet nykyajan ristiaallokossa. 1917–18 Suomen Kuvalehdessä ilmestynyttä sarjaa piirsi monitoimimies Ola Fogelberg (1894–1952) ja käsikirjoitti moneen ehtinyt Jalmari Finne (1874–1938).
Suomen Kuvalehden näytenumero ilmestyi joulukuussa 1916 luvaten "julkaista ajan ilmiöitä ja merkkitapahtumia valaisevia kuvia paljon runsaammin kuin entiset kuvalehdet". Fogelberg ja Finne ryhtyivät lehden avustajiksi.
Syyskuussa 1917 Kerenskin hallitus nimitti Suomelle uuden kenraalikuvernööri Nekrasovin, ja lokakuussa Suomen Kuvalehden numerossa 42 astui näyttämölle Janne Ankkanen. Kuuden kuvan mittaiset ja kahdelle riville jaetut sarjakuvat käsittelivät räävittömästi ajan tapahtumia, ja niiden henkinen kasvualusta oli ajan vireä ja poliittisesti polarisoitunut pilalehdistö.
Janne oli joka paikkaan nokkansa tunkeva, kaksinaamainen ja omaa etuaan häikäilemättä tavoitteleva lintu, jonka toimet herättivät lähinnä kaaosta. Ankkasemme ei epäillyt näyttää oikeita sulkiaan. Se halusi säännöstellyt jyvät omaan kupuunsa ja huijasi muut nälkäiset pois paikalta vetoamalla heidän järjestyksen kaipuuseensa. Janne saa tietysti löylytyksen, mutta ei hätäänny: "Ottaa sitä vaikka selkäänsäkin, kun sen jälkeen tietää saavansa syödä vatsansa täyteen." Oma nokka on muiden nokkaa lähempänä.
Jannen reipas anarkismi näkyi joissakin sarjoissa. Janne nostaa Korkeasaaren eläimet kapinaan kaupunginvaltuustoa vastaan "Alas sortovalta" -lippua heilutellen. Kapinassa saadaan köniin, mutta Janne ei lannistu vaan pohtii jo uusia kujeita: "Uus' töötti ja parempi!"
Punakaartilaisia Janne pääsee pakoon Aleksanterin patsaan Rauhaa edustavan hahmon pään päälle – "tämäkin nainen kuuluu olevan nyt Svaboda" – kun kaikki on ristitty uudelleen. Välillä ahne Janne tekeytyy elintarviketarkastajaksi, toisessa sarjassa se löytää tunkiolta Suomen kruunun "jota kaikki nykyään haluavat saada omakseen". Kruunu litistyy kelvottomaksi, ja Janne päätyy valtioviisaaseen ajatelmaan, että "valta on sittenkin valta ja kruunu on kruunu".
Hauskimpia tarinoita on se, jossa Janne löytää lakkojulistuksen ja päättelee ruoan loppuvan. Hän etsii porvarien varastot ja putoaa ahneudessaan Töölön siirappia sisältävään tynnyriin. "Kaikessa on uitu, mutta ei vielä siirapissa", Janne toteaa, mutta saatuaan kovat vatsakivut antaa Suomen kansalle julistuksen: "Yhteiskunta on syypää kaikkeen. Alas yhteiskunta, joka on minut sairaaksi tehnyt!"
Janne ratkaisi ajankohtaisen kysymyksen Suomen lipusta sijoittamalla siihen oman kuvansa. "Tämä on edes hyvin syötetyn näköinen, ja samaahan ei voi sanoa laihasta leijonasta, ja ruokaahan me kaikki nyt ajattelemme", tuumi Janne.
Ajan dramaattisilta tapahtumilta ei säästynyt Janne Ankkanenkaan. Sarjakuva alkoi ilmestyä juuri ennen suurlakkoa ja päättyi sisällissodan puhkeamiseen. Kaikkiaan julkaistiin vain yksitoista jaksoa, viimeinen vuoden 1918 numerossa 4. Vuonna 1918 siitä ilmestyneistä sarjoista koottiin oma kuvakirja, joka on nykyään melkoinen keräilyharvinaisuus.
Sisällissodan jälkeen Jannen aika oli kuitenkin ohi, sen anarkistiselle mutta muitakin ymmärtävälle huumorille ei enää ollut valkoisessa Suomessa henkistä tilaa. Vuonna 1944 tehty henkiinherätysyritys jäi ponnettomaksi huitaisuksi.
Pekka Puupään monitoiminen isä
Janne Ankkasen piirtäjä Ola Fogelberg eli Fogeli tunnetaan paremmin suomalaisuuden suurmiehenPekka Puupään isänä. Elannon ensimmäisenä mainospäällikkönä työskennellyt, useita kirjoja kirjoittanut, suomenmestaruuksia juossut, laajalti matkustellut ja jopa keksijänä kunnostautunut Fogeli oli monen toimen mies. Hän oli värikäs persoona, joka kehitti jatkuvasti uusia ideoita ja teki kujeita muille.
Fogelista on säilynyt useita aikalaistarinoita. Erään niistä kertoi hänen ystävänsä, kirjailija Martti Larni Kuluttajain lehdessä. Elannon juhlasalissa pidetystä myymälänhoitajien kokouksesta puhuja alkaa pyöritellä päätään, mulkaisee saliin ja pian lopettaa puheensa ja kerää paperinsa. Syykin selvisi, Fogelberg oli piilossa pylvään takana ja puhalsi putkella kovia riisiryynejä puhujan niskaan.
Toisinaan hänen toverinsa saivat iskettyä takaisin. Elannon logo oli Fogelin itsensä suunnittelema. Kerran kun Fogeli osti Elannon pääkonttorin kaupasta puntin tulitikkuja, ei rasioissa Helsingin siluettia vasten suinkaan noussut tuttu mehiläinen, vaan sikaria polttelevan Fogelin oma pulska naama kahden enkelinsiiven ympäröimänä. Myös teksti ”Elanto” oli muuttunut Lauttasaaressa asuvan Fogelin kunniaksi muotoon ”Drumsö tändsticksfabrik”.
Pekka Puupää ilmestyi osuuskauppaliikkeen Kuluttajain lehteen vapunaattona 1925. Alkua voi kohtalokkuudessaan verrata antiikin draamaan. Ensimmäisessä kuvassa äiti lähettää Pekan maailmalle ja kuvateksti toteaa: "Kun Pekka oli kotonaan oppinut niin paljon, ettei hän enää käsittänyt mitään, päätti hän lähteä maailmalle."
Julkaisijan linjan mukaisesti Pekka Puupää oli alkujaan kiivas osuustoimintamies: hän piti palopuheita edistysmielisen osuuskauppaliikkeen ja sen lehden puolesta sekä osallistui kansainvälisiin osuustoimintakokouksiin: kerran Italiassa Pekka juoksee pakoon häntä etsivää meistä luultuaan tätä "fascistiksi", mutta kyseessä onkin vain postimies, joka välitti Pekalle kutsun osuustoimintapäiville.
Justiina ei ollut Pekkaa pahempi, sillä miehen mentyä sateella läheiseen yksityiskauppaan Justiina höyhentää tämän kunnolla.
Pekka tai Fogeli eivät kuitenkaan koskaan olleet puoluepoliitikkoja. Fogelberg ei esimerkiksi osallistunut kummallakaan puolella Suomen sisällissotaan 1918. Sekä Pekan että Fogelin ideologia oli yleishumanistisen työväenhenkinen, ja ajan myötä Puupää-sarjat muuttuivatkin kokonaan epäpoliittiseksi Pekan arkielämän seuraamiseksi. Pekkakin muutti Helsingistä maaseudulle rauhalliseen Savikylään.
Yhteiskunnallisuuden häviäminen auttoi sarjakuvaa nousemaan koko kansan suosikiksi. Suomalaisten yhteiseen tajuntaan Pekka Puupään ovat lähtemättömästi painaneet myös 1950-luvun monet Pekka ja Pätkä -elokuvat sekä aikanaan jopa 50 000 kappaleen painoksina levinneet koostealbumit.
Suomalaisen sarjakuvan kunniapalkintona, jota Suomen sarjakuvaseura on vuodesta 1972 alkaen jakanut ansiokkaille sarjakuvantekijöille, on sattuvasti Pekka Puupään kuuluisa hattu päivänkakkaroineen.
Huumoria ja perhesarjoja
1920-luku oli suomalaisen sarjakuvan kultakautta. Maassa ilmestyi runsaasti ajan tapahtumia kuvin ja sanoin kommentoivia pilalehtiä, joissa piirtäjät pääsivät esille eivätkä ulkomaiset sarjakuvatkaan vielä syöneet markkinoita kotimaisilta. Keskeinen ideapankki oli Hillari Johannes Viherjuuri (1889–1949) eli Veli Giovanni, joka teki käsikirjoituksia lähes kaikille aktiivipiirtäjille.
Viherjuuren luomaa Junnua (Suomen Kuvalehti 1927–34) piirsivät Alexander Tawitz, Poika Vesanto sekä Arnold Tilgmann. Se oli lukijain arkeen limittyvä sarja, joka saavutti ennennäkemättömän suosion ja palautetulvan lukijoilta.
Viherjuuren luoma, Gösta Thilenin ja Olavi Vikaisen piirtämä Herra Kerhonen oli 1930-luvulla suosittu sarjakuva, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä. Helsingissä on vieläkin sarjasta nimensä saanut ravintola Kerhonen, ja vuonna 2011 Otava julkaisee kokoelman Kerhonen-sarjoja kirjana.
Asmo Alhon (1903–75) piirtämä Kieku ja Kaiku (1927–75) oli pitkäikäisimpiä sarjakuviamme. Herttainen eläinsarja kertoi opettavaisesti elämästä ja hauskuutti samalla kaikenikäisiä. Sen runomuotoiset tekstit riimitteli pääosin kirjailija Mika Waltari (1908–1979).
1930-luvulle siirryttäessä amerikkalainen vaikutus alkoi jo näkyä. Arkihuumori sai väistyä seikkailun tieltä, sarjakuvat muuttuivat vauhdikkaammiksi ja teksti siirtyi kuvien alta puhekupliin.
Tuottelias piirtäjä Ami Hauhio (1912–55) julkaisi ensimmäiset sarjakuvansan vuonna 1937. Sota-aikana Hauhion sarjakuvat valppaista rajavartijoista ja lentäjäsankareista valjastettiin propagandan käyttöön. 1947 hän julkaisi Repe Helismaan (1913–65) käsikirjoitukseen hienosti piirretyn albumin Maan mies Marsissa. Siitäkin tulee Zum Teufelin uusintapainos vuonna 2011.
Toinen amerikkalaisen Alex Raymondin ihailija oli myöhemmin pilapiirtäjäksi ryhtynyt Kari Suomalainen (1920–1999), joka piirsi 1942–44 lännensarjaa Henkensä kaupalla.
Vuonna 1949 aloittivat ensimmäiset, pääosin ulkomaisia sarjakuvia julkaisevat lehdet, ja kotimainen vaihtoehto alkoi hävitä sanomalehtien sarjakuvasivuilta. Amerikkalainen sarjakuva oli Suomen perinteisesti saksalaissuuntautuneessa kulttuurissa uutta ja kiinnostavaa. Lehdille se oli kotimaista halvempaa, tehokkaasti toimivien sarjakuvan myyntitoimistojen eli syndikaattien ansiosta.
Muumit syntyivät sarjakuvana
Samoihin aikoihin aloittivat työnsä suomalaisen sarjakuvan kaksi tärkeää tekijää, Tove Jansson (1914–2001) ja Veikko "Joonas" Savolainen (1929–). Janssonin pikkupeikoista kertova Mumintroll och jordens undergång ilmestyi 1947–1948 Ny Tid -lehdessä. Sarjakuva-muumeihin Jansson palasi myöhemmin uudelleen brittiläisen Associated Newspapers -lehtiyhtymän pyynnöstä. Heille tehty Muumi-sarjakuva alkoi ilmestyä 20.9.1954 maailman tuohon aikaan suurimmassa iltapäivälehdessä The Evening News.
Associated Newspapers levitti Muumi-sarjaa maailmalle, ja enimmillään se ilmestyi noin 40 maassa noin 120 lehdessä Uganda Argusta ja South China Morning Postia myöten. Myöhemmin muihin töihin halajavan Toven avuksi tuli veli Lars Jansson, joka vuonna 1960 otti tehtäväkseen kokonaan sarjan käsikirjoituksen ja piirtämisen.
Tove ja Lars Janssonin sarjakuvauraa tutkinut Juhani Tolvanen arvioi Muumi-sarjakuvan pohjustaneen varsinaisten Muumi-kirjojen julkaisemista kääntämistä suomeksi. Sarjakuva tuli suomenkieliselle yleisölle tutuksi ensin Ilta-Sanomissa 21.4.1955 alkaen, ja ensimmäinen Muumi-romaanin suomennos ilmestyi vasta seuraavana vuonna.
Muumi-sarja levisi Pohjois-Amerikkaan vasta 2000-luvulla. Kanadalainen kustantamo Drawn&Quarterly alkoi lokakuussa 2006 julkaista Muumi-sarjakuvaa tyylikkäinä koostekirjoina järjestyksessä sarjan alusta alkaen ja edeten järjestyksessä. Kirjasta tuli kustantamon myyntimenestys, ja sen myötä Muumi-sarjan uusi tuleminen käynnistyi monessa eri maassa. Nyt Muumi-sarjakuva tunnetaan kirjaimellisesti ympäri maailmaa.
Muumi on kiistatta iätön sarjakuva. Se oli selvästi aikaansa edellä niin grafiikan kuin tarinoidenkin puolesta. Poliittiseksi sarjakuvaa ei voi sanoa, mutta Muumilaakso ei ollut umpio – Muumi-sarjaan mahtui paljon satiiria ajan ilmiöistä. Hauska toistuva erikoisuus on sarjakuvaruutujen väli, joka yleensä on tyhjä, valkoinen välipalkki: sen tilalle sisarukset piirsivät erilaisia sarjaan liittyviä tavaroita, kuten kellonvitjat, lapion tai vesiletkun.
Työn sankari Joonas
Veikko Savolainen (1929 - ) on ensimmäinen suomalainen ammattimainen sarjakuvapiirtäjä. Hänen humoristinen seikkailusarjansa Joonas oli piirretty realistiseen tyyliin ja tinkimättömällä tarkkuudella. Päähahmo oli lempeä seikkailuihin joutuva taidemaalari Joonas. Joonas oli jo syntyessään antisankari, jollaiset tulivat sekä sarjakuvissa että elokuvissa muotiin vasta vuosia myöhemmin. Vaikka hän joutui moniin seikkailuihin, tiukatkin tilanteet ratkesivat yleensä pehmein keinoin ja ilman väkivaltaa. Äly vei voiton voimasta.
Sarja alkoi ilmestyä Helsingin Sanomissa 1.7.1950. Savolainen oli tuolloin vain 21-vuotias itseoppinut piirtäjä, joka oli juuri päättyneenä asevelvollisuusaikanaan päättänyt ryhtyä sarjakuvantekijäksi.
Viikkosanomat suunnitteli teettävänsä Sibeliuksen elämäkerran sarjakuvina ja levittävänsä sitä kansainvälisesti. Piirtäjäksi kysyttiin Savolaista, joka työn laajuuden vuoksi ei siihen ryhtynyt. Saman kustantajan Helsingin Sanomissa kuitenkin huomattiin taitava piirtäjä ja kysyttiin olisiko Savolaiselle omia ideoita sarjakuvaksi Hänellä oli: Joonas.
Savolaisen pestasi lehteen itse toimitusjohtaja Eljas Erkko. Ohjeet olivat yksinkertaiset: jumalasta, kuolemasta ja uskonnosta ei sopinut piirtää, mutta kauniit naiset ja uusimmat automallit ovat eduksi.
Sarja jatkui lehdessä kahdeksan vuotta ja 1 815 stripin verran. Tekijänpalkkio jäi inflaation kouriin, mutta Savolainen ei saanut pyytämäänsä korotusta. Hän suutahti Erkolle sanoen, ”ettei tällä palkkiolla kannata piirtää kuin tikku-ukkoja”. ”Sen kun vain”, oli vastaus. Seuraavaan lehteen ilmestyi sitten sarja, jossa Bob Hopelta alkuperäisen olemuksensa perinyt Joonas muuttui pilakuvamaisen isoleukaiseksi. Muu sarja oli edelleen tuttua realistisen huolellista siveltimenjälkeä. Piirtäjä sai niin paljon palautetta, että joutui tekopartajuonen avulla muuttamaan sankarinsa entisen näköiseksi.
Maine piirtäjänä uhkasi mennä, mutta palkkio ei noussut. Niinpä vuonna 1959 Joonas siirtyi Seuraan, ja sieltä muutaman vuoden kuluttua Koti-Postiin, jossa sarja jatkui vuoteen 1972. Sarja ilmestyi 1950-luvulla myös joissakin saksalaislehdissä nimellä Jonas – der lüstige Maler.
Veikko Savolaisen muu sarjakuvatuotanto on runsas. Siihen mahtuu Pellervo-lehdessä 1966-2010 ilmestynyt pitkä-ikäisin suomalainen sarjakuva Unto Uneksija, Hevoshullu-lehden sarjakuvia sekä suuri joukko muita sarjakuvia.
Savolainen oli vuosina 1972–74 ilmestynyeen kotimaisen sarjakuvan kehitykselle erittäin tärkeän Sarjis-lehden päätoimittaja. Lehti julkaisi vain suomalaista sarjakuvaa aikana, jolloin markkinoita hallitsi tuontisarjakuva mutta omakustanteiden painatus oli liian kallista aloitteleville tekijöille.
Savolainen ei ollut vain etäinen päätoimittaja, vaan nuoren sukupolven uupumaton opettaja ja auttaja. Aikana, jolloin sarjakuvasta ei ollut sopivaa puhua kalustetuissa huoneissa, Savolainen kannusti ja tuki nuoria piirtäjiä sekä valoi uskoa sarjakuvaan ilmaisumuotona. Tämä työ jatkui pitkään, Savolainen veti omia sarjakuvakursseja aina vuoteen 2010.
Sarjakuvakulttuuri vahvistuu 1970-luvulla
1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku merkitsi kulttuurin murrosta Suomessa. Osana ajan radikalismiin kuului vakiintuneen kulttuurieliitin ja -hierarkian haastaminen. Tämän myötä heräsi kiinnostus aiemmin väheksyttyihin kulttuurin muotoihin. Sarjakuva miellettiin osaksi populaarikulttuuria, josta vähitellen tuli legitiimi kulttuurikeskustelun ja -tutkimuksen kohde.
Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professori Matti Kuusi totesi jo virkaanastujaisesitelmässään vuonna 1959, että "iskelmä on nykyajan kansanlaulu". Hän kannusti viriävää populaarikulttuurin tutkimusta omalla oppialallaan.
1970-luvun taitteesta alkaen sarjakuvakin nostettiin jo toisinaan ilmaisumuodon olemusta ymmärtävän keskustelun piiriin.Ajan muuttuminen näkyi sekä sarjakuvajulkaisuissa että sarjakuvaan liittyvässä järjestötoiminnassa. Kotimaiset piirtäjät nousivat uudella lailla esiin uusissa omakustanteisissa underground-henkisissä lehdissä. Sanomalehdissä julkaistavissa strippisarjoissakin alkoi näkyä entistä enemmän kotimaisia sarjoja.
Sarjis-lehdessä debytoinut Jorma Pitkäsen (1947–) Näkymätön Viänänen alkoi ilmestyä sanomalehdissä vuonna 1973 ja se toi esiin jotain aivan uutta. Se on ironinen ja yhteiskuntakriittinen tarina kehitysalueen köyhästä, joka on Helsingin herroille näkymätön.
Yli 30 000 strippiä urallaan piirtäneen Pitkäsen merkitys sanomalehtisarjakuvan uudistumiselle oli suuri. Aiemmin hyvin tiukasti huumorin, seikkailun tai jännityksen lajeihin jaettu strippisarja kasvoi ahtaiden rajojensa ulkopuolelle, kun vaikkapa ajankohtaisia asioita ja politiikkaa ”viännettiin” sarjakuvaksi ja savoksi.
Mauri Kunnaksen (1950–) hulvaton dekkariparodia, strippisarja Kotlant Jaarti (1974) meni samoin huumorissaan vanhojen sovinnaisuuksien ohi ja yli. Kunnas käsitteli suomenkieltä omalla tavallaan välittämättä kielenhuoltajien ohjeista, ja tämä oli tuohon aikaan radikaalia. Huumori oli ronskia eikä kumartanut totunnaisille auktoriteeteille.
Suomen sarjakuvaseura perustettiin marraskuussa 1971. Seuran tärkeimmiksi tehtäviksi määriteltiin alan arvostuksen nostaminen, kotimaisten klassikkojen muistaminen ja kotimaisen vaihtoehdon tukeminen. Näihin päämääriin pyrittiin lisäämällä sekä tiedotusta, koulutusta että julkaisutoimintaa sarjakuvan alalla. Seura alkoi julkaista Sarjainfo-lehteä vuonna 1972.
Vuonna 1979 Sarjakuvaseura alkoi järjestää Piirtäjäpäiviä alan tekijöille. Niistä kehittyi vuonna 1983 ensimmäinen Sarjakuvafestivaali, joka on kasvanut isoksi yleisötapahtumaksi: Helsingin 26. sarjakuvafestivaalit levittäytyivät syyskuussa 2011 laajalti Helsingin keskustaan keräten yhteensä 25 000 kävijää.
Suomalaisen sarjakuvan pitkäaikaiseksi lippulaivaksi nousi 1970-luvun puolivälissä Mämmilä (1975–2008), piirtäjänään Tarmo Koivisto (1948–). Mämmilä on kuvaus pohjoishämäläisestä kylästäjosta puuttuvat perinteiset sankarit. Pääosassa on koko yhteisö, sen muutokset, ihmissuhteet ja ajan tapahtumien heijastuminen siihen.
Mämmilä peilasi tarkasti suomalaista yhteiskuntaa näyttäen sen nousut ja laskut. Mämmilän vaikutus sarjakuvan arvostuksen nousuun on merkittävä. Se keräsi laajan lukijakunnan ja teki selväksi, että sarjakuva on vahva väline ajan hengen hahmottamisessakin.
Omakustanteista itsenäiseksi taiteeksi
Valokopiokoneet ja konttorioffsetit mullistivat sarjakuvankin maailman. Ne mahdollistivat 1970- ja 1980-lukujen vaihteesta sen, että piirtäjät voivat valmistaa omia lehtiään, joita levitettiin suoramyynnillä. Tämä aukaisi uuden tilaisuuden nähdä muiden piirtäjien töitä ja saada palautetta omasta työstään.
Suomessa ilmestyi kymmeniä sarjakuvaan keskittyviä omakustannelehtiä, esimerkiksi Jukka Tilsan Zärpä, kuopiolaispiirtäjien Noniin, Marko Terännön Oxopo Comix, Nalle Virolaisen Nalleposti ja Kyky Ahosen Skole Komix.
Samaan aikaan useisiin kaupunkeihin eri puolille maata alkoi syntyä paikallisia sarjakuvaseuroja. Niiden keskeinen toiminta oli omien sarjakuvalehtien julkaisu. Yksi näistä lehdistä elää yhä, Tampereen sarjakuvaseuran vuodesta 1981 ilmestynyt Sarjari.
Sarjakuvan tekeminen, lukeminen ja harrastaminen levittäytyivät 1980-luvulla entistä laajemmalle. Ulkomaisten käännösten valikoima monipuolistui ja muun maailman vaikutteiden näkeminen laajensi taiteellista horisonttia. Kustannus Oy Jalava aloitti 1982 yhdysvaltalaisilla sarjakuvaklassikoilla, ja julkaisi myöhemmin merkittävää uutta eurooppalaista sarjakuvaa.
Pelkästään suomalaista sanomalehtisarjakuvaa levittävä Kalle-Tuotanto perustettiin vuonna 1982, ja se onnistui saamaan kotimaisia strippejä useisiin lehtiin. Vienti otti haparoivia ensiaskeleitaan, kun Martti Sirolan (1947–) Hölmöläiset-albumi julkaistiin Tanskassa, Ruotsissa ja Saksan Liittotasavallassa.
Kemin yhä toimiva sarjakuvafestivaali alkoi 1981. Sarjakuvasta tuli niin luonnollinen osa kaupungin profiilia, että se julkaisi kunnalliskertomuksensakin sarjakuvana vuonna 1984.
Sarjakuva alkoi jo saada satunnaisesti joitakin taidehallinnon apurahoja. Sanomalehtien kulttuurisivuilla alettiin arvostella sarjakuvaa säännöllisesti 1980-luvun puolivälistä ja nykyään sarjakuva-arvioita julkaistaan kaikissa itseään kunnioitavissa sanomalehdissä.
Seuraavalla vuosikymmenellä sarjakuva vakiintui tavanomaiseksi osaksi suomalaista kulttuuria. Julkaistujen kirjojen määrä kasvoi, sarjakuvaan liittyvät kurssit käynnistyivät eri oppilaitoksissa, apurahoitus alkoi ja sarjakuvan syrjintä taiteena alkoi hellittää.
Kun vielä 1980-luvulla väiteltiin siitä, onko sarjakuva taidetta, 2000-luvulla koko kysymys on jo absurdi. Sarjakuvan teemat ja aiheet kattavat koko elämän kirjon, oman elämän peilaamisesta yhteiskunnallisiin kannanottoihin.
Missä olemme nyt?
Entä tilanne 2000-luvulla, mihin kotimaisen sarjakuvan tiellä on tultu? Suomalainen sarjakuva voi kiistatta hyvin, sekä sanomalehtisarjakuvana että albumeina. Sanomalehtisarjojen kokoelmat keikkuvat usein Mitä Suomi lukee -listan kärjessä: Viivi & Wagner, Kiroileva siili, B.Virtanen ja Fingerpori. Ne poikkeavat sanomalehtisarjakuvan amerikkalaisesta valtavirrasta: meillä on vielä oma todellisuus ja huumori, jota nämä sarjat heijastavat, ja suosiosta päätellen ilmeisen osuvasti.
Albumeina eli kirjamuodossa ilmestyy nykyään paljon sarjakuvia. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia – sarjakuva on joustava laji, joka sallii monenlaisen graafisen ja kerronnallisen ilmaisun, ja tätä vapautta suomalaiset tekijät käyttävät ilolla hyväkseen.
Suomalaisen sarjakuvan sisältö voi nykyään olla mitä vain: tietoa, huumoria, draamaa, ihmissuhteita, historiaa... Kaikki käy, sillä kaikelle on lukijansa ja sarjakuvan ilmaisun säännöt mahdollistavat kaiken tämän.
Sarjakuva on suosittu harrastuksenakin. Verkossa ilmestyy kymmeniä sarjakuvablogeja ja lehtiä sekä albumeita julkaistaan runsaasti tyylikkäinä omakustanteina. Sarjakuvan opetusta alan harrastajille löytyy eri puolilta maata.
Kaikkea ei ole silti vielä saavutettu. Sarjakuvaan liittyvät tutkimus on hajanaista ja satunnaista. Väitöskirjoja on tehty muutama, kaikki eri oppiaineista. Se kertoo tilanteesta, meillä ei ole missään sarjakuvaa omana itsenään tutkivaa oppiainetta tai oppituolia. Toisaalta voidaan todeta, että sarjakuvan luonteeseen monialaisuus kyllä sopii. Suomalaisen sarjakuvan historia ammottaa kansallisen tutkimuksemme kartalla lähinnä valkoisena läikkänä, ei niinkään mustana.
Sarjakuvan opetusta saa nykyään joissakin kansanopistoissa ja taideoppilaitoksissa, korkeakoulutasolla Aalto-yliopiston kursseilla. Tutkintoon johtavaa opetusta ei ole missään, eikä nykyistenkään kurssien pysyvyys ole taattua. Taiteen perusopetuksessa ei sarjakuvalle ole omaa opetusohjelmaa, vaikka se on suosittua opiskeltavaa.
Huutavin ja kenties seurauksiltaan ikävin puute on se, ettei minkään arkiston tai museon tehtävä ole tallentaa systemaattisesti sarjakuvaa ja sen kulttuurihistoriaa. Julkaisujen vapaakappaleet toki talletetaan, mutta muun aineiston keruu on hajanaista tai olematonta.
Esimerkiksi tekijöiden originaaleja joutuu hukkaan ja tuhotaan, koska he eivät tiedä mihin ne voisi tallettaa. Tarvitsemme pikaisesti arkiston tai museon, jonka tehtäviin kuuluu sarjakuvakulttuurin tallentaminen sekä tutkimus- ja näyttelytoiminta.
Suomalaiset miettivät aina, mitä muut meistä ajattelevat. Sarjakuvan osalta voimme uskoa, että hyvää ne ajattelevat: noin kymmenen viime vuoden aikana muissa maissa on julkaistu käännöksinä lähemmäs sata suomalaista sarjakuvakirjaa. Se on mittava määrä lajin volyymiin ja muiden kirjallisen tuotteidemme vientiin suhteutettuna.
Parasta asiassa on se, että kyse ei ole vain yhden tai kahden tähden lennosta maailmalle, vaikka Muumi-sarjakuva onkin kokenut laajasti ansaitun uuden tulemisensa. Kaikkiaan käännöksinä on ilmestynyt noin 20 eri tekijän kirjoja.
Suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlavuonna matkassa on hyvät eväät. Suomessa on paljon osaavia sarjakuvantekijöitä, joilla on halu ja taito tehdä sarjakuvaa. Heidän töidensä sisältö ja grafiikka ovat monipuolisia, meillä ei ole vain yhtä sallittua tapaa tehdä sarjakuvaa.
Sarjakuvantekijämme ovat aktiivisessa vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa. Uudet vaikutteet kulkevat nopeasti tänne hedelmöittämään omaa ilmaisuamme. Valtion taidepolitiikassa sarjakuva on nykyään yksi taide muiden rinnalla; ei muita parempi, mutta ei muita huonompikaan.
