Esipuhe kokoomakirjaan Mämmilä - sarjakuvia Suomesta 1976-1982 (Otava 1999)
Mämmilä (1999 - Heikki Jokinen) Mämmilä herätti huomiota alusta alkaen. Jo loppuvuodesta 1975 ilmestyneet ensimmäiset sarjat olivat jotain muuta kuin se, mitä sarjakuvalta oli totuttu odottamaan. Pääosaa esittää yhteisö, pohjoishämäläinen kirkonkylä ihmisineen, tapahtumineen ja tarinoineen. Yksi yksittäinen päähenkilö ei nouse muiden yläpuolelle, tarinassa on monta sankaria.
Uutuutta pohdittiin huolella, sarjakuvaa synnytettiin vuosi sen tarkoitusta, tyyppejä ja fyysistä ympäristöä miettien. Pohtijoina oli joukko nuoria Osuuskunta Käyttökuvassa työskenteleviä graafikoita.
Sarjakuvaan suhtauduttiin 70-luvulla melko eri lailla kuin nyt. Sitä ei vielä varauksetta ymmärretty monipuoliseksi ja painavaksi ilmaisun välineeksi. Keskustelu massaviihteestä kävi kiivaana ja sarjakuvaa syyteltiin ahkerasti kaavamaisuudesta, kielen köyhdyttämisestä ja muista kauheuksista. Kotimainen vaihtoehto markkinoita hallitseville tuontisarjakuville oli vielä vähäistä.
Mämmilä syntyi tähän tilanteeseen: tekijät halusivat näyttää, että sarjakuva on hyvä ilmaisun laji monimutkaistenkin asioiden esittämiseen ja että arkinen suomalaisuus on voimavara myös sarjakuvassa. Myös grafiikan oli oltava sellaista tasoa, että valituksia ei kuulu.
***
Kunnianhimoiset tavoitteet onnistuivat. Työvoimaministeriön siirtolaislehti Suomen Sanomassa alkuun lähtenyt sarja siirtyi pian Kulutusosuuskuntien Keskusliiton Me-lehteen keräten laajan ja innokkaan lukijakunnan.
Myöhempi siirtyminen Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen lisäsi lukijamäärän huikeisiin lukuihin. Lukijatutkimuksen mukaan kuukausiliitteen 1,4 miljoonasta lukijasta 750 000 luki Mämmilän, 950 000 huomasi sen.
Suomen sarjakuvaseura palkitsi Mämmilän tuoreeltaan kotimaisen sarjakuvan kunniapalkinnolla Puupää-hatulla 1978. Seura kiitteli sen kunnianhimoa ja kykyä löytää tarinoiden jännite arkisesta elämästä. Se hattu tiesi paikkansa, Mämmilä ei ainoastaan luvannut paljon vaan myös lunasti lupauksensa.
Sarjan muoto oli vaikea. Jokainen sivu ilmestyi lehdessä omana kokonaisuutenaan mutta myös myöhemmin albumiin koottuna. Piirtäjä Tarmo Koiviston (s. 1948) tuli ratkaista miten kuljettaa tarinaa sekä sivu kerrallaan että laajana eeppisenä kokonaisuutena. Samalla oli pidettävä mukana suuri joukko ihmisiä, syvennettävä heidän henkilöään ja kuvattava ihmisten väliset suhteet. Päälle ripoteltiin ajan ilmiöiden seuraamista ja annos huumoria.
Koivisto sovitti osaset saumattomasti yhteen. Sen todistaa albumin lukeminen nyt: tarina on selkeä kokonaisuus, ei yksittäisten jaksojen kooste. Silti jokainen sivu sisältää oman tarinansa ja kukin kymmenestä ilmestyneestä kokoelma-albumistakin oman temaattisen kaarensa.
Aivan alussa Mämmilää ideoi koko Käyttökuvan väki, myöhemmin graafikko Hannu Virtanen (s.1949) yhdessä Tarmo Koiviston kanssa.
***
Mämmilä on suomalainen yhteiskunta pienoiskoossa. Sen kehitykseen vaikuttavat samat voimat kuin koko maan: vanhan väistyminen, kylämiljöön tuhoutuminen, talouden rajut rakennemuutokset, vaihtuvat muodit ja tv-sarjat. Alkuun Mämmilä lähti kylän muutoksen kuvaajana, mutta kasvoi pian peilaamaan laajasti yhteistä suomalaista todellisuuttamme.
Sen valtti on toden tuntuisuus. Henkilöt ovat uskottavia ja ympäristö on oikean näköinen. Kyläläiset eivät ole tyyppejä vaan oikeita eläviä ihmisiä puutteineen. Kylä on sellainen kuin me tiedämme suomalaisen kylän olevan.
Huumori on perisuomalaista, jopa hämäläistä. Se kasvaa ihmisten suhteista ja ihmisluonnon eri puolien terävästä mutta inhimillisestä näkemisestä eikä kaipaa tarpeetonta vauhtia tai koohotusta. Näyttämöt ovat meille tuttuja: keskikaljakuppila, koti, terveyskeskus.
Mämmilän raittia tallustellaan eri suuntiin niin usein, että lukijan päähän iskostuu pian jopa kylän asemakaava. Sen muutoksista tulee meille yhtä kauhistuttavia kuin kyläläisille itselleen.
Välillä päästään myös Mämmilän ulkopuolelle. Lepolan vanha pariskunta lähtee sukuloimaan Helsingin Merihakaan, jonka betoninen vastakkaisuus Mämmilän kanssa korostuu mustavalkoisena sivuna. ”Näin paljo en ole pelläänny kun Salpakankaalla vuonna kahreksantoista”, kommentoi Jalmari Lepola Hämeentien ylitystä.
Tarmo Koiviston muutettua itse Merihakaan sekin osoittautuu ihmisten asumaksi, myöhemmin siellä vieraillaan uudelleen nauttien venepaikasta ja näköaloista.
***
Haastatellessani Tarmo Koivistoa vuonna 1979 hän sanoi, että Mämmilällä ei ole poliittista ohjelmaa. Hän ei ole kiinnostunut asettamaan ihmisiä hyvä-paha –akselille vaan kuvaamaan niitä ristiriitoja, joissa he elävät.
Tämä on Mämmilän voima ja viehätys. Se ei pakene todellisuutta, ottaa siihen kantaa mutta on syvästi inhimillinen. Sarjassa ei ole ketään täysin pahaa ihmistä, jopa itaraa Rönkää kuvataan ymmärtäen. Tämä on harvinaista jatkuvajuonisissa tarinoissa jotka pelaavat yleensä puhtaaksiviljellyillä tyypeillä.
Vuosien mittaan Mämmilän henkilögalleria kasvaa muhkeaksi, kiinteästi seurattuja henkilöitä on kolmisenkymmentä, lisäksi sivuhenkilöitä koko joukko. Heidän kohtaloidensa seuraamisen kautta lukija uppoutuu huomaamattaan syvälle Mämmilään.
Mämmilän pääosassa on aika. Aika on läsnä lukuhetkessä, mutta piirtyy vuosien myötä laajaksi kaareksi jonka linjan tajuaa vasta jälkikäteen. Sarjakuvan ihmiset vanhenevat ja muuttuvat, heidän välisensä suhteet järjestyvät uudelleen avioliittojen syntymisen tai särkymisen sekä työasioiden kautta. Kylään nousee uusia rakennuksia, yritykset syntyvät ja menevät konkurssiin.
Mämmilää on helppo nimittää Suomen lähihistorian peiliksi ja Tarmo Koivistoa sarjakuvan Väinö Linnaksi. Se on totta, mutta näin sanottaessa unohtuu vieläkin oleellisempi asia: Mämmilä on täysipainoinen taideteos, sisällöllisesti ja graafisesti taitava sarjakuva, kiehtova tarina ihmisistä ja elämästä.
