Esipuhe kokoomakirjaan Mämmilä - sarjakuvia Suomesta 1982-1988 (Otava 2000)
Mämmilä (2000 - Heikki Jokinen) Tarmo Koivistolla on tarinan kertomisen kyky. Se jopa peittää osin alleen hänen taitonsa sarjakuvan ilmaisun monipuolisena osaajana. Vaikka Mämmilä on vakuuttava eepos, se on ennen muuta sarjakuva ja käyttää sarjakuvan keinoja.
Mämmilää luetaan mummosta murkkuun, mikä osoittaa että suomalaiset ovat oppineet lukemaan sarjakuvaa. Ymmärrämme kuvien vauhtiviivat, erimuotoiset ja -väriset äänitehosteet sekä henkilöiden liikesuunnat kerronnan tärkeiksi osiksi.
Sarjakuva on vihjailua, lukija itse täydentää sen mitä ei kerrota. Vaikeinta ei ole se mikä on kuvissa, vaan se mikä jää ruutujen väliin. Erityisesti tähän albumiin koottuja sarjoja tehdessään Tarmo Koivisto sai paljon palautetta, jossa häntä pidettiin milloin pörssikeinottelun, milloin kunnallispolitiikan asiantuntijana.
Viestejä tuli eri alojen ammattilaisilta: arkkitehdeiltä, maanmittausinsinööreiltä, opettajilta ja liikemiehiltä. Kuta asiantuntevampi lukija on, sitä paremmin hän osaa täydentää sanomatta jäävän ja sitä suurempana asiantuntijana hän sarjakuvapiirtäjää pitää.
Sarjakuvan tekijän ammattitaitoa ei kuitenkaan ole kaiken tietäminen, vaan uskottavien henkilöiden ja mahdollisen maailman luominen. Runsas palaute kertoo, että Mämmilässä siinä onnistuttiin, se alkoi elää omaa elämäänsä lukijoiden mielessä.
Uskottavuutta lisää Mämmilän henkilöiden vanheneminen, joka on sarjakuvissa erittäin epätavallista. Piirtäjä uskaltaa jopa antaa erään päähenkilöistään kuolla. Jalmari Lepola saa sydänkohtauksen ja haudataan, vaikka hän oli tarinan kantavia hahmoja.
Koivisto hyväksyy todellisuuden, mutta osaa myös leikkiä sillä; eräässä jaksossa Mämmilästä lähtee karvalakkivaltuuskunta Helsinkiin peräämään parempaa kohtelua sarjakuvan piirtäjältä.
***
Sanan ja kuvan ohella sarjakuvan kolmas elementti ovat kuvaan tekstatut erilaiset äänitehosteet, onomatopoeettiset ilmaisut. Ne ovat sarjakuvan – ja vain sen – ilmaisun ominta aluetta ja ydintä. Vielä 1970-luvulla niitä moitittiin usein köyhäksi räiskis - ja pum -kieleksi, mutta nykyään ne osataan mieltää oivaksi kerronnan keinoksi. Tarmo Koivisto on sarjakuvan äänitehosteiden Suomen mestari.
Tässä koostealbumissa on tärkeä jakso, jossa kylän tietotoimisto Posti-Aune kuulee, että kukkakaupan Anni on raskaana. Hän rientää heti kertomaan – aivan luottamuksellisesti – asiaa koko kylälle. Juoru muuntuu niin, että raskaana onkin Anja, Nappilan johtaja, eikä Anni.
Koivisto kertoo tapahtuman eleettömän tyylikkäästi ja tehokkaasti. Aunen juorutessa mopon pörinä peittää osin hänen puhekuplansa. Lukijaa on jo edellisissä ruuduissa johdateltu tähän ruutuun korostamalla pörinää pulleilla ja punaisilla prörrr-äänitehosteilla. Avainruudun jälkeen emme enää näe eli kuule mopon pörinää, sitä ei enää tarvita.
Aunen mopon PRÖP ei ole vain hassusti sijoitettu PRÖP, vaan se kertoo yhdessä ainoassa ruudussa sen mitä Aune huutaa, sen millaisena viesti kuullaan ja miksi se ymmärretään väärin.
Mämmilän äänitehosteet ovat kautta linjan ihastuttavan suomalaisia. Kun miehet tappelevat ravintola Kannuhovissa sieltä kuuluu ”tpät!”, ”jynk!”, ”tok!”, ”kolinaa!” ja ”jysäys!”. Kuulen korvissani, että Suomen Kannuhoveissa tapellaan juuri noin.
Äänitehosteilla voi myös hallita sarjakuvan keskeistä elementtiä, aikaa. Mämmilässä Koivisto onnistuu usein eri äänitehosteita limittämällä liittämään kuvat kerronnallisesti toisiinsa, viittamaan yhdessä ruudussa samalla kertaa niin taakse jääneisiin kuviin kuin valmistelemaan lukijan tuleviinkin tapahtumiin.
****
Kun Koivisto oli piirtänyt 1975 alkanutta Mämmilää kymmenen vuotta, hän alkoi etsiä eri keinoja rikkoa rutiininsa. Sarjassa vakiintunut säännöllinen ruutujako sai väistyä ja antaa tilaa lennokkaammille kuville ja yllättäville näkökulmille.
Hauskimmillaan tämä uuden kokeilu näkyi takautuvissa kerrontajaksoissa. Tavanomainen realistinen kerronta saattoi muuttua vahvasti karrikoiduksi. Ala-Mämmilän isännän ja kovan kommunisti Erkki Syrjäsen joka-aamuinen riitely muistutti vauhdikasta pilapiirrosta, ja Sari-tytön kertomus katujyrän alle jääneestä kolikosta nähtiin lapsen silmin.
Tarmo Koiviston ammattitaidon tajuaa entistä paremmin, kun näkee hänen visuaalisia kokeilujaan. Hän käyttää vaivatta useita kuvallisen ilmaisun tyylejä. Ryyppyretkellä olleiden aikamiespoikien kertomus toilailuistaan saa uuden koomisen sävyn pelkistetyn piirroksensa vuoksi. Samalla Koivisto panee humalaiset veikot särkemään kirveellä osuuskaupan luvattoman mainostaulun; tapahtuma tuo mieleen Koiviston entiseen kotikylään Orivedelle ilman tekijän suostumusta pystytetyn Tervetuloa Mämmilään -mainostaulun.
Lähes joka sivulle mahtuu kokeiluista huolimatta yhä yksi pyöreä ruutu. Se on rakkaudentunnustus Aku Ankalle ja sen mestaripiirtäjälle Carl Barksille. Vuonna 1948 syntynyt Tarmo Koivisto kuuluu suurin ikäluokkiin, joiden kollektiiviseen alitajuntaan Barksin ikimuistoisimmat tarinat ovat piirtyneet. Suomisen Heimon Mikko-pojan lippalakkikin on kovin tutun näköinen.
Osa tämän kirjan sarjoista on tehty poikkeuksellisesti aukeaman eikä tutuksi tulleen yhden sivun mittaan, mikä soi mahdollisuuden visuaalisiin kokeiluihin. Kalmaharjun läpi vedettävä tie saa ansaitsemansa suuruiset kuvat, muusta kuin rahasta piittaamaton tien linjaus näyttää juuri niin pahalta kuin kuuluukin.
***
Näissä sarjoissa näkyy hyvin 1980-luvun henki. Kiihtymistään kiihtyvä ja arkitodellisuudesta irrottautunut bisnes lähettää rahan vainuavat edustajansa Mämmiläänkin. Aiempi kylän rahamiesten ja työläisten selkeä ristiriita rikkoutuu sekavaksi osakejärjestelyjen, petosten, konkurssien ja kauas Mämmilän ulkopuolelle ylettyvien rahansiirtojen verkoksi.
Maanomistaja Toivo Rönkä muuttaa omaisuutensa osakkeiksi ja päätyy kunnan vanhainkotiin nippu arvottomia, mutta kauniita lupauksia sisältäviä papeita kourassaan. Niiden arvo on sama kuin ”uusiin työtehtäviin ulkomaille” rientäneen konsultti Uffe Ekmanin käyntikortilla.
Nyt luettuina nämä sarjat vuosilta 1982 – 1988 tuntuvat järkyttävän todelta. Mutta ne ovat aikalaistodistus, eivät jälkiviisautta. Koko saaga ilmestyi sivu tai kaksi kerrallaan jo kauan ennen kuin nykyistä edeltäneen kasinotalouden laskut lankesivat maksuun. Rönkä sai vain esimakua siitä, mikä muutamaa vuotta myöhemmin kaatui meidän kaikkien päälle.
Rakennemuutoksen myötä Mämmilän kerronnan sävyt muuttuivat tummemmiksi ja ihmisten vaikutusmahdollisuudet vähäisemmiksi. Myös sarjakuvan värimaailma tummeni. Kuviin astui uhkaa, varjot syvenivät ja syyssade todella sekä näyttää että tuntuu syksyn piiskaavalta ryöpyltä.
Mämmilän tuttu inhimillinen huumori ei silti kadonnut minnekään, Koivistolla on aina pilke silmäkulmassa aivan kuin vääräleuka Jalmari Lepolalla. Jalmarin sanoin: ”Eijo heitillä huumoria, mutta meitilläpä…on.”
Mämmilä rakentuu toden ja illuusion väliselle ei-kenenkään maalle. Lopputulos osoittaa, että kuva on näköisempi kuin mallinsa, todellisempi kuin todellisuus. Tervetuloa Koiviston Suomeen.
