Esipuhe kokoomakirjaan Mämmilä - sarjakuvia Suomesta 1988-1996 (Otava 2001)
Mämmilä (2001 - Heikki Jokinen) Sarjakuva voi luoda vahvan illuusion todellisuudesta. Piirtäjä Tarmo Koivisto joutui 1992 oikeuden penkille vastaamaan Mämmilän jaksoista, joissa kerrottiin Hilkan baarista. Oriveteläinen yrittäjä oletti tulleensa kuvatuksi sarjakuvassa, piti sitä herjauksena ja vaati piirtäjältä sekä sarjaa julkaisseelta Helsingin Sanomilta yhteensä miljoonan markan korvausta.
Prosessi pyöri aikansa hovioikeuteen asti, mutta päätös pysyi muuttumattomana: Mämmilässä ei ollut herjattu haastajaa. Oikeuden 16-sivuinen päätös lienee perusteellisimpia Suomessa tehtyjä sarjakuva-analyyseja. Mämmilän harvat baarikohtaukset seulottiin tarkasti läpi ja todettiin puhtaaksi fiktioksi. Eivätkä Mämmilän Hilkan baari -jaksot edes olleet millään lailla sarjakuvan Hilkkaa herjaavia, kuten niitä lukiessaan helposti huomaa.
Oikeudenkäynti kertoo Mämmilän huikeasta uskottavuudesta. Sarjakuvan maailma asettuu oman elämämme rinnakkaistodellisuudeksi, vaikka kyse on lopultakin vain keksityistä ja vahvasti karrikoiden piirretyistä hahmoista. Oikeudenkäynnissä oriveteläiset todistajat jopa pohtivat Mämmilän ja kotikylänsä yhtäläisyyksiä.
Moni sarjakuvantekijä kertoo saavansa samanlaista palautetta, viestejä lukijoilta, jotka ihmettelevät kuinka piirtäjä voi tietää heidän asiansa, salaisuutensa ja ajatuksensa niin tarkasti, että pystyy kuvaamaan niitä sarjakuvassaan. Onneksi harva joutuu tästä syystä oikeuteen asti. Sarjakuva on hyvin intiimi laji, parhaimmillaan se muuntaa yleisen yksityiseksi, luo suoran sillan tekijän kynästä lukijan mieleen. Sanomalehden sarjakuvastrippi naurattaa meitä usein juuri siksi, että huomaamme sen kertovan puolisostamme, tuttavastamme tai meistä itsestämme.
Hilkka esiintyi Mämmilässä ensimmäisen kerran jo 1976, ja oriveteläinen baari avattiin vasta 1980. Sekään ei estänyt eräitä näkemästä oriveteläistä baaria Mämmilän Hilkan esikuvana ja kohteena.
Oikeusjuttu purkautui myös Mämmilä-sarjakuvaan. Tarmo Koivisto piirsi jakson, jossa Hilkan baarin kanta-asiakkaat maksavat paikallislehteen ilmoituksen, jossa he kumoavat kaikki pahanilkiset juorut joita Hilkan baarin emännästä levitetään. Fiktio korjaa todellisuuden haavat.
Orivesi on Tarmo Koiviston lapsuuden kotikylä ja Mämmilän alkuvaiheen etäinen esikuva. Oikeudenkäyntijupakka kertoo myös siitä, kuinka oriveteläiset ovat alun kiusaantuneisuuden jälkeen alkaneet muuttua omissa silmissään mämmiläläisiksi. Sarjakuvan maailman etääntyessä yhä kauemmaksi Orivedestä on Orivesi alkanut markkinoida itseään Mämmilänä aina matkailuesitteitä myöten.
Hyvä fiktio on uskottavampaa kuin todellisuus.
***
Tähän kirjaan kootuissa jaksoissa Mämmilä-sarjakuva ehtii jo 20 vuoden ikään. Sen hahmot vanhenevat vuosien kuluessa, television vampyyrielokuvia pienenä pelännyt Atte Syrjänen pääsee ylioppilaaksi ja ryhtyy opiskelemaan tietotekniikkaa, Mämmilään aikanaan suurella kohulla rakennettu peltihalli on ruostunut ja sitä vuokraa venäläisten kanssa käymiinsä bisneksiin Rane Santanen, jonka kasvua on seurattu sarjakuvassa jo lapsesta asti.
Edellisvuosien kasinotalouden maailmaa pyörittivät vielä vanhat voimat, mutta nyt Mämmilän nuoriso ottaa näyttämön haltuunsa. Pääosiin nousevat Atte ja Rane sekä heidän enemmän tai vähemmän kunnialliset liiketoimensa. Laman kovat vuodet muuttivat Suomen perusteellisesti, niin myös Mämmilän.
Kaikki eivät kuitenkaan muutu. Seurakunnan nuoriso-ohjaaja Hema Marjasto on esiin vilahtaessaan yhä sama pidäkkeetön luonnonvoima kuin ennenkin, oman hössötyksensä mitään tajuamaton uhri. Myös johtaja Isopaljo pomppaa aina koettelemusten jälkeen esiin vetreänä kuin vieteriukko.
Koiviston monipuolisuus kertojana paljastuu jälleen. Selviteltyään aiemmin taloustoimittajamaisella otteella kasinotalouden kuplat rahansiirtoineen ja osakehuijauksineen hän kertoo nyt karhean kauniisti Aten ja tämän rakastetun Anun suhteen hapuilevan alun ja kehittymisen sekä Sari Syrjäsen rajun murrosiän.
Jälleen kerran Mämmilän sankarina on aika. "Hirveetä, kuinka noppeesti nää vuaret viärii", toteaa kukkakaupan Annikin Aten lakkiaisissa. "Se on kaukaa kiaroo, kun kommunistin pojasta herraa leivotaan…" Rikhard Ronkainen tiivistää aikojen muutoksen hänen vieressään.
Mämmilän 20 vuoden taival heijastuu suoraan myös sarjoihin.
Eräässä jaksossa kylän taiteilija Teuvo Viljanen pitää 20-vuotisnäyttelyn. Sarjakuvan taideteokset ovat samoja, joita nähtiin oikeina töinä Suomea 1995 kiertäneessä Mämmilä 20 vuotta -näyttelyssä. Sarjakuvaan liitetty toimittaja Pylvänäisen arvostelun pätkä puolestaan on ote oikean Mämmilä-näyttelyn luettelon kuvitteellisesta arvostelusta, jossa Pylvänäinen arvioi Viljasen uraa ja näyttelyä paikallislehti Mämmiviestissä. Sarja ilmestyi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä näyttelyn avautuessa.
Mämmilää ikään kuin todellisena kylänä dokumentoinut näyttely oli todella tyylikäs. Sen rakentanut Kemin taidemuseo jopa maalautti aidon Volvo Amazonin sarjakuvan verojohtajan auton näköiseksi ilmestykseksi. Se oli komea.
***
Todellisuuteen kiinnittyvistä kerronnallisista kaarista nousee tässä kirjassa vahvimmin esiin Euro-Suomen synty hämäläiskylässä. Vanhat arvot ovat kaatuneet laman ja Neuvostoliiton mukana ja uudet täyttävät tyhjiön. Kun mämmiläläiset karvalakkilähetystöt ennen köröttelivät Helsinkiin, niin nyt suunnataan katse Brysseliin. "Mikä vinlantialla alkoi, se euroviisuun päättyy", tuumivat miehet saunan lauteilla.
Brysselistä tulee Mämmilään yhtä ja toista, niin maanviljelyn vuoristotukea Ala-Mämmilään kuin aitoa paskaa pellolle Ranen lantabisnesten ansiosta. Ranen muutkin liiketoimet juontuvat Suomen suuresta murroksesta, Ladoja Venäjälle ja dollaripaketteja Mämmilään. Ilman kansainvälisiä suhteita ei Euro-Mämmilän liiketoiminta pyöri ja omaisuuden uusjako on jälleen käynnissä.
Brysseliin katoaa myös pienen Mikon äiti Anja jättäen lapsensa Annin ja Sulon hoiviin. Mikosta kertovat jaksot ovat liikuttavia. Hänen isän ja äidin kaipuunsa, lapsettomiksi jääneiden Annin ja Sulon lämpö ja ilo sekä Anja-äidin huono omatunto on kaikki kuvattu herkän koskettavasti. Silti nekin kiinnittyvät tiukasti arkiseen todellisuuteen sortumatta minkäänlaiseen siirappisuuteen.
Mämmilän neekerin, Afrikasta pakolaisena tulleen Muhammed al-Zomalin eli Mukun muuttaminen Ylä-Mämmilän tilalle sekoitti kylän tuttuja kuvioita. Koiviston ja käsikirjoituksissa avustavan Hannu Virtasen ajoitus oli osuva: pian Mukun ilmestymisen jälkeen Suomeen saapui runsaasti Somalian pakolaisia. Suomi ei enää ole entisensä.
Mämmilää julkaisevan Helsingin Sanomien kuukausiliitteen toimituskokouksessa olikin kuulemma todettu, että Mämmilä oli edellisen lehden ainoa ajankohtainen juttu.
Mukusta Mämmilä saa tuoreen ulkopuolisen havainnoitsijan, eräänlaisen viattoman lapsen jonka suusta kuuuluu usein totuuden sana. Myös julma todellisuus antaa kuulua itsestään, Mukun kuolleksi luulema raiskattu vaimo löytyy ja muuttaa Mämmilään.
Mukku liittyy nopeasti osaksi yhteisöä, päihittää kylän miehet löylynheitossa, tulkkaa Brysselin matkalaisia ja aloittaa luomuviljelyn. Entisaikain kylätarinoiden Kuikka-Koponen korvautuu Euro-Suomessa neuvokkaalla neekerillä.
Sopeutuminen on puolin ja toisin nopeaa. Mämmilän riemukkaimpia hetkiä on jakso, jossa Mukku luulee oudosti puhuvia savolaisia venäläisiksi ja saa isänmaallisuuden puuskan. "Te muista talvisota? Kola kestä!!! Suma ja Ratte!!!" hän huutaa mitään tajuamattomien turistien perään.
