Clément Lemoine ja Michaël Baril, Elric Dufau: Sikojenlahti. Suomennos Mirka Ulanto. Story House Egmont.
Benjamin Abitan ja Sophie Guerrive, Olivier Schwartz: Pikon kuolema. Suomennos Mirka Ulanto. Story House Egmont.
(30.03.2026 - Heikki Jokinen) Pikon ja Fantasion seikkailuja jatkava Sikojenlahti on melkoinen keitos. Vuosi on 1961 ja CIA:n agentti Longplaying lähettää Fantasion valmistelemaan yhdysvaltalaisten masinoimaa Sikojenlahden maihinnousua Kuubaan.
Kuubassa ovat myös Piko ja reportteri Tiina, jotka päätyvät kieron ja julman Che Guevaran vankilaan. CIA järjestää Fidel Castrolle räjähtäviä sikareita. Pitää paikkansa, Kuuban tiedustelupalvelun mukaan CIA teki 634 Castron murhayritystä.
Tarina kulkee hurjaa vauhtia ja on täynnä viittauksia todellisuuteen. Sikojenlahden maihinnousu epäonnistui, kuten tiedämme, ja albumissa sille löytyy uusi syy. Castron kutsuilla Tiina tapaa vallankumouksen johtoon kuuluneen pariskunnan Armando Hart ja Haydée Santamaría.
Käsikirjoituksen tavoitteena ilmeisesti ärsyttää kaikkia, mutta ei ketään liiaksi. Vallankumous on julma, CIA:n agentit typeriä ja vastavallankumoukselliset yksinkertaisia jenkkien kätyreitä. He ovat jo ulkonäöltäänkuin kuin Daltonin veljekset.
Tulos on ikävä kyllä enemmän sekava kuin kiinnostava. Tavaraa, käänteitä ja piikittelyä on liikaa. Elric Dufaun (s. 1983) piirros on sujuvaa peruspiirrosta. Tarina kulkee loogisesti, mutta ei loistokkaasti.
Käännös on kiinnostava monine kielikoodeineen. Che sössöttää argentiinalaisittain, Fantasion englanti onnahtelee ja Longplayingillä on jenkkiaksentti. Suomentaja Mirka Ulanto avaa kieliseikkailuaan pätevästi omilla verkkosivuillaan.
Pikon kuolema -albumi vie Pikon, Fantasion ja Spipin vedenalaiseen Korallion-lomakeskukseen. Kulissien takaa paljastuu kuitenkin pimeitä voimia, joita kolmikko joutuu pakenemaan. Paon lopuksi Piko vajoaa meren syvyyteen.
Kehyskertomus on Dupuis-kustantamon satavuotisjuhla, jonne kaivataan Pikoa. Tämän kadottua johtaja ei hukkaa aikaa vaan nostaa uudeksi sankariksi Tiinan. There's no business like show business.
Olivier Schwartzin (s. 1963) viiva on vahva ja viittaa 1950-luvulle Yves Chalandin hengessä. Kuvat ovat täyteläisiä, mutta kompositiot kestävät katseen. Schwartzilta on suomennettu kolme hienoa Piko-albumia: Tummanvihreä pikkolopoika (2010), Leopardinainen (2014) ja Mustien uhrien herra (2017).
Albumi jatkaa Andre Franquinin tarinoita Kuplamiehet ja Buddhan vanki. Jatko-osa Muistoja tulevaisuudesta on luvassa tänä vuonna.
