Jukka Tilsa: Zärmikkäimmät. Suuri Kurpitsa 1994.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) 1980-luvun alussa uuden aallon musiikin nousun myötä syntyi suuri joukko pienilevikkisiä, halvalla kopioituja omakustannesarjakuvia. Näiden lehtien vaikutus sarjakuvaan oli vapauttava, koska niitä tehtiin omaksi ja kavereiden iloksi täysin vailla minkäänlaista sensuuria tai edes kaupallisuuden minimivaatimuksia.
Oriveteläinen Jukka Tilsa (s. 1961) piirsi 1980 kolme pikkuruista Zärpä-sarjakuvalehteä, jotka levisivät sadan kappaleen monistettuna painoksena kädestä käteen. Zärpä ei kuitenkaan muiden aikansa lehtien lailla unohtunut, vaan siitä tuli uuden sarjakuvan pidetty ja kaivattu moderni klassikko.
Alkuperäisiä Zärpä-lehtiä ei ole enää pitkään aikaan löytynyt mistään. Vanhoista lehdistä koottu Zärmikkäimmät-kirja osoittaa, että Tilsan absurdeihin tarinoihin ei ajan hammas ole purrut; ne ovat nyt yhtä teräviä kuin ilmestyessään ensi kertaa.
Muutaman sivun mittaiset tarinat ovat alusta loppuun mielettömiä, niissä vesihanasta tulee muovikasseja ja keittolautaselta nousee mies. Päättömyydessä on kuitenkin outo viehätys, ja Tilsan mielikuvitus pitää lukijan koko ajan virkeänä odottamassa seuraavaa käännettä.
Piirrokset ovat äärimmilleen pelkistettyjä, muutaman tasapaksun viivan tuloksia. Ne enemmän symboloivat kohdettaan kuin kuvaavat sitä. Absurdeihin tarinoihin liittyvät kuvat muodostavat kuitenkin kauniin kokonaisuuden. Tarinoiden keveys vastaa piirroksen luistavuutta.
Olisi outoa kutsua Tilsaa hyväksi piirtäjäksi sanan perinteisessä merkityksessä; hänen ukkelinsa ovat kaukana realismista ja jopa huumorisarjakuvan karrikoiduista hahmoista. Silti hän onnistuu siinä, mikä sarjakuvassa kuten taideteoksessa yleensäkin on vaikeaa ja oleellista, oman maailmansa luomisessa.
Meidän maailmamme lait eivät Tilsan kosmoksessa päde. Hänen sarjakuvassaan on aivan luonnollista, että viemäriin kaatuva mies putoaa suoraan ihmissyöjien veneeseen tai puu muuttuu kirahviksi.
Sarjakuvan lukija tietää piirtäjän liikkuvan aina täydellisessä vapauden valtakunnassa. Tämä tekee sarjakuvasta eräänlaista totaalikieltä, piirtäjä voi manipuloida pienintäkin yksityiskohtaa ja lukijalla on mahdollisuus huomata se. Tilsa hyödyntää tätä piirtäjän vapautta täysimääräisesti.
Tilsan kieli on luku sinänsä. Se ei tunnusta kielioppia eikä normeja, vaan liikkuu kuvien ja tarinoiden lailla omassa maailmassaan. "On meny zoppaa gorfaan", sanoo keittolautasen mies.
Kymmenen vuoden tauon jälkeen Tilsa palasi sarjakuvan pariin, ja häneltä on ilmestynyt viime vuosina useita albumeita. Niitä yhdistävät hyväntuulinen absurdismi ja myhäilevä huumori. Piirtäjänä Tilsa on pitänyt linjansa, mutta on saanut lisää sujuvuutta ja varmuutta.
Omaelämäkerrallinen Päin heiniä (1999) kertoo oivasti hänen arjestaan maanviljelijänä ja jazz-muusikkona, Potaattien yö (1997) sisältää lyhyitä hassutuksia, ja Ketsuppi on punaista Supermauno (2003) esittelee supisuomalaisen supersankarin.
Tilsan sarjakuvien viehätys perustuu hänen kykyynsä yhdistää absurdismi sarjakuvaan. Sarjakuva ilmaisumuotona sallii lajityyppien monimuotoisen yhteen kietomisen; tarina, kuva ja kieli muodostavat omalakisen kombinaationsa.
Sarjainfo-lehden haastattelussa Tilsa kuvaili lukemaansa kirjaa sanoen kirjailijan osaavan kirjoittaa älykkäästi ilman, että se häiritsee: "Äly on hyvä renki, mutta huono isäntä." Väite pätee myös Tilsan sarjakuviin.
