Timo Aarniala: Yllätyskuvia. Like 1998.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Sarjakuva on tietysti myös sukupolvikysymys. Aloin lukea Teinilehteä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa ja muutamaa vuotta myöhemmin ryhdyin kuuntelemaan äänilevyjä.
Teinilehdessä ja Love Recordsin levykansissa näkemäni Timo Aarnialan kuvat ovat varhaisimpia muistojani piirroksista jotka ylittivät huomiokynnykseni; ne olivat jotain aivan muuta kuin kaikki aiemmin eteeni sattuneet kuvat. Myöhemmin opin, että Aarniala oli suomalaisen undergroundin edelläkävijöitä, mutta tuolloin en tiennyt undergroundista vielä mitään.
Suurkustantaja Otava seurasi 1970-luvun alkupuoliskolla melko virkeästi sarjakuvaa. Se kustansi Guido Crepaxia ja Georges Pichardia sekä Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan perusteoksen Sarjakuvat, aloitti Tinttien uudelleenjulkaisun ja julkaisi myös Timo Aarnialan sarjakuva-albumin Kyynelten tie (1971).
Kyynelten tien tarinat liikkuivat undergroundin ja surrealismin rajamailla: Jean Cocteau sekoittaa Parisisissa vuonna 1929 toden ja kuvitelman toisiinsa, ja tapaa CIA:n agentin sekä käsiään pesevän Pontius Pilatuksen. Mukana albumissa oli myös muutama Aimo-huumorisarja ja tiukka draama Kuka rakastaisi Go-Go tyttöä?
Yllätyskuvia kokoaa yhteen Aarnialan (s. 1945) sarjakuvia lähinnä 1960-luvun lopulta. Kuvissa näkyvät ajan ja undergroundin henki, idoli on Bob Dylan eikä tosikkovasemmistolaisesta Otto Wille Kuusisen viitoittaman tien seuraamisesta ole vielä tietoakaan. Seuraavina vuosina nouseva kurttuotsainen taistolaisuus ei vielä ollut nitistänyt ihmisten luovaa vapauden kaipuuta.
Tarinoiden sisältö ammentaa enemmän populaarikulttuurista kuin politiikasta. Molemmat aiheet liittyvät kyllä Yhdysvaltoihin, joka oli undergroundin koti, ja mielessä myös Vietnamin sodan vuoksi.
Teoksessa poliittinen on pitkälti yleistä auktoriteettien kyseenalaistamista, kuten pikku tarinassa jossa pankinjohtaja ei pääsekään taivaaseen.
Poliittisia ollaan myös anti-imperaliseen tapaan. Che Guevaran hengessä syntyneessä sarjassa Lothar ja Taika-Jim vapauttavat Afrikkaa ja toinen tarina kertoo luutnantti Calleyn sotilaiden murhatöistä Song Myn kylässä Vietnamissa.
Tietysti myös kokonaan uudenlaisen sarjakuvan teko oli poliittista toimintaa. Rock, huuruiset visiot, kovaksikeitetyt etsivät ja diskojen maailma tunkeutuivat kuviin tavalla, jota ei ennen sarjakuvassa ollut nähty.
Uusi estetiikka oli vanhan antiteesi: se hylkäsi realismin, hyväksyi rujouden, kiinnostui hyljeksitystä populaarikulttuurista, kulki kadulla kansan parissa eikä väheksynyt kitschiäkään.
1970-luvulla Aarniala teki historiaan piirtyneitä levykansia, kuten Suomen Talvisota 1939-1940 -levyn tai Rauli Badding Somerjoen sekä M. A. Nummisen äänilevyjä. Punkin noustessa 1980-luvun alussa Aarniala oli jälleen paikalla, ja hänen Se-yhtyeeelle tekemänsä ...ja me tehtiin rakkautta -levyn kansi on suomalaisen levykansitaiteen hienoimpia saavutuksia. Hän työsti kirjojen kansia ja kuvituksia, joista jylhimpiä töitä ovat B.Travenin romaanien kuvitukset.
Aarnialan oma kuvakertomus Valot (1978) on Frans Masereelin puupiirrosten hengessä tehty teos kaupungin yöstä. Sen mustat kuvat ovat vaikuttavia, ja kuva metropolin yöpuolesta vakuuttava.
Piirroksissaan Aarniala on yleensä luottanut vahvaan mustaan. Yllätyskuvissa hän piirtää lyhyellä vahvalla viivalla myös taustat, mikä antaa niille jylhän vaikutelman. Niissä näkyy hieman varhaisen Robert Crumbin vaikutusta, mutta tyyli on oma ja luonteva.
Kuvituksissaan ja myöhemmissä piirroksissaan Aarniala siirtyi yhä vahvempaan mustan dominanssiin, ja kuvat alkoivat muistuttaa jo linoleikkausta. Tämä näkyy tuoreessa M. A. Nummisen lauluun perustuvassa lyhyessä kuvakertomuksessa Hevoset ja minä. Siinä musta ja valkoinen taistelevat tilasta, ja musta voittaa.
