Juba Tuomola: Viivi ja Wagner. Kuusi albumia vuodesta 1998. Arktinen banaani.
Wiivin ja Wagnerin valtava suosio on oikeastaan ihme. Sian ja naisen suhdetta seuraava, välillä suorastaan outoihin ympäristöihin luiskahtava sarjakuva ei vaikuta todennäköiseltä kansansuosikilta. Sen jokainen strippi ei edes pääty sanomalehtisarjakuvan perinteen mukaiseen naurunpyrskähdykseen, vaan saattaa jättää lukijan hämmentyneeksi.
Ehkä ruotsalaisen sarjakuvan erikoislehti Bild&Bubblan arvostelija oli oikeilla jäljillä arvioidessaan ytimekkäästi Ruotsissa Pondus-lehdessä ilmestyneitä Viivi ja Wagner -sarjoja: "Itäisen veljeskansamme huumori säilyy minulle arvoituksena. Tosinaan stripit ovat mahdottoman hauskoja, ja toisinaan en ymmärrä yhtään mitään."
Jussi "Juba" Tuomolan (s. 1965) syksyllä 1997 Helsingin Sanomissa alkanut strippisarja on hämmästyttävän moniulotteinen ja -säikeinen. Useimmiten kolmikuvaiset yhden rivin sanomalehtistripit ovat muodoltaan ja perinteiltään hyvin kahlittuja. Muutamaan kuvaan on saatava mahtumaan draaman kaari loppuratkaisuineen, ja hauskakin olisi oltava.
Viivi ja Wagner särkee älykkäästi tämän luutuneen kaavan. Stripit ovat toki hauskoja, mutta omalla ovelalla tavallaan. Lukemista seuraavan välittömän naurun sijasta päähän saattaakin välillä jäädä kaihertamaan oudon kerettiläisiä ajatuksia itsestäänselvyyksinä pitämistämme asioista. Yksi sika kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta osaa vastata.
Kuumaa hiekkaa (2002) on viides stripeistä koottu albumi. Sen ydin on Viivin ja Wagnerin parisuhde, mutta välillä päästään käymään helvetissä, Wagner muuttuu paperitolloksi ja juurakoksi tai napsii masennukseensa Diapameja.
Maailman kumu kantautuu myös albumin sivuille. Wagner saa tutustua VR:n lippukaaokseen ja käydä marketissa, jossa vartijoita piisaa mutta myyjät on lomautettu.
Viivi ja Wagner on onnistunut sekoitus, joka ei ole yhden miljöön tai teeman vanki. Realismi lyö kättä surrealismille, parisuhteen arkiset huolet käyvät dialogia yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa. Tuomola on asettanut rajansa niin leveälle, että hänen ei tarvitse niitä erityisillä tempuilla rikkoa.
Oivallus siasta naisen kumppanina mahdollistaa purevan satiirin. Sarjakuva on jo välineenä etäännyttävä, eikä piirretty kuva todellakaan näytä todelliselta. Sika päähenkilönä etäännyttää sitä entisestään.
Jotkut sarjan seksuaalisuuteen tai sukupuolirooleihin liittyvät kommentit eivät olisi mahdollisia, jos molemmat hahmot olisivat ihmisiä. Tai jos hahmoina olisivat mies ja lehmä, kuten Wagner eräässä stripissä omaan sarjakuvaansa suunnittelee.
Viivi ja Wagner ovat myös hahmoina moniulotteisia, eivätkä "sarjakuvamaisia" kuten sivistyneenä itseään pitävät taidekriitikot tapaavat kutsua latteita hahmoja. Molemmat ovat yhtä kompleksisia kuin me kaikki.
Viivi on viherpiipertävä iki-idealisti, mutta samalla sovinistisen sikansa hyväksyvä puoliso. Wagner on - no, sanotaan sitten niin - sikamainen, itsekeskeinen kyynikko, mutta myös hellä Viiviään kohtaan ja poikamaisen innostuva.
Kuudennen kokoelman Viriili vesipeto (2003) myötä albumeita on painettu huikeat 277 000 kappaletta. Viivin ja Wagnerin suosion perimmäinen syy on helppo löytää: lukeva Suomen kansa on sivistynyttä. Se ymmärtää hyvän päälle, on ennakkoluulotonta ja osaa arvostaa myös kaavasta poikkeavaa sarjakuvaa.
