Milo Manara: 15 albumia vuodesta 1987. Jalava, Semic, Good Fellows.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Milo Manara on taitava piirtäjä. Hänen maneerinen viivansa sopisi erinomaisesti mainoksiin, mutta sarjakuvassa se latistaa vahvankin kertomuksen pelkäksi pinnaksi. Manaran kynästä syntyy vain sarja kauniita yksiulotteisia kuvia, ja lukukokemuskin muistuttaa yllätyksettömyydessään hotellin vastaanoton maisemapostikorttien katselua.
Myös Manaran (s. 1945) naiskäsitys on yksioikoinen. Naiset esiintyvät kuvissa aina samannäköisinä koristeina; klassisina miehisen silmän objekteina vailla omaa tahtoa ja hallitsevasta miessukupuolesta riippumatonta olemassaoloa. Manaran naishahmot ovat olevinaan vapaita, mutta kyse on vain muka-vapaudesta ja muka-emansipaatiosta: he ovat vapaita alistumaan manaramaisen maailman normeihin. Nämä seikat eivät kuitenkaan ole estäneet italialaispiirtäjän menestystä. Ehkä ne ovat jopa sen syy.
Vuodesta 1969 sarjakuvaa piirtäneen Manaran ensimmäinen oma sarjakuva oli Se suuri seikkailu vuonna 1978 (suomennettu 1990). Albumi oli menestys, sillä Manaran tyyli oli uudenlainen sarjakuvan alalla ja käsikirjoituskin oli kunnianhimoinen. Manara halusi rikkoa sarjakuvailmaisun rajoja, ja osin hän onnistui, osin sortui itse kaivamiinsa sudenkuoppiin.
Vihan päivä 1 ja 2 vuodelta 1982 (suomennettu 1990) jatkavat ensimmäisen albumin päähenkilön Bergmanin harharetkiä toden ja tarun välimaastossa. Käsikirjoitus on runsas; Bergmania heitellään Andeilta Afrikan savanneille ja oudoista tapahtumista toisiin.
Vihan päivä esittelee pähkinänkuoressa Manaran parhaat ja huonoimmat puolet. Hänen kunnianhimoisimpana työnään se on moniulotteinen aina sekavuuteen asti. Yksityiskohdat ovat runsaita eivätkä tyhjene kertalukemisella. Manara myös etsii uusia muotoja sarjakuvailmaisulle, ja hänen kokeilunsa ovat kiinnostavia.
Vihan päivä osoittaa kuitenkin myös Manaran kyvyttömyyden kuvata ihmistä muutoin kuin yksiulotteisesti. Tämä koskee erityisesti Manaran naisia. Piirrokset ovat oivallista käsityötä, mutta niistä puuttuu elävä persoonallisuus.
Intiaanikesän (1990) käsikirjoituksen laati Hugo Pratt, Manaran suuri idoli ja seikkailun mestari. Pratt jätti piirrostyön kokonaan Manaralle, eikä edes pyytänyt luonnoksia nähtävikseen. Hän näki tuloksen vasta albumin ilmestyttyä.
Tarina liikkuu Hugo Prattia kiinnostaneessa Pohjois-Amerikan uudisasutuksen historiassa, johon myös Prattin liki 700-sivuinen esikoisromaani Il romanzo di Kriss Kenton sijoittuu. Intiaanikesässä Lewisin uudisasukasperhe joutuu puristuksiin intiaanien, puritaanisten siirtolaisten sekä pappi Blackin väliin New Canaanin siirtokunnassa 1630-luvulla.
Prattin ja Manaran yhteistyö on selvästi ollut Manaralle haaste, ja hän pyrkii sovittamaan tyylinsä Prattin eeppiseen kerrontaan. Tulos on osittain visuaalisesti onnistunut, jotkin kerronnan jaksot ovat kauniita ja tasapainoisia. Intiaanikesän väritys on herkkyydessään onnistunut.
Tunnelma romahtaa päähenkilöiden astuessa kuvaan. Manaran ihmiset jäävät jälleen ohuiksi ja hengettömiksi. Vaikka naisille onkin varattu käsikirjoituksessa oma sielu, Manaran piirokset tekevät heistä jälleen kaavamaisia kiiltokuvia.
Siinä missä Pratt luo lukijan mieleen tunnelmaa ja latausta, Manara tyytyy ohjaamaan katsojan silmiä. Nimenomaan katsojan, sillä Manara on omien kykyjensä ja asenteidensa vanki. Myös vuoden 1806 Argentiinaan sijoittuva albumi Etäisten maiden tuuli (2000) perustuu Prattin jäämistöstä löytyneeseen käsikirjoitukseen.
Toisen legendan kanssa Manara pääsi työskentelemään albumissa Matka Tulumiin (1990). Federico Fellini oli pitkään suunnitellut elokuvaa kirjailija Carlos Castanedan kuvaamasta poppamies Don Juanista. Fellini matkusteli käsikirjoituksen teossa niin Meksikossa kuin Yhdysvalloissakin, mutta hanke ei lähtenyt käyntiin.
Fellini julkaisi Corriere della Serassa matkapäiväkirjaansa elokuvan teon yrittämisestä, ja lehti pyysi Milo Manaran kuvittamaan juttuja. Näin syntyi ajatus sarjakuva-albumista.
Fellini muutti tekstin lähes kokonaan ja teki itsekin piirustustaitoisena luonnoksia henkilöistä ja taustoista. Manara piirsi sivutaiton, jonka Fellini tarkasti ja johon hän kirjoitti puhekuplat. Fellini kontrolloi tarkkaan koko prosessia, päinvastoin kuin Pratt.
Tästä huolimatta lopputulos on Manaran sarjakuva, ei Fellinin. Manaran tyyli on hallitseva, ja hänen maneerinsa liian vahvoja. Matkassa Tulumiin kumpikaan naispäähenkilöistä ei kasva ihmiseksi, vaan molemmat jäävät Manaran naisten tavoin ääriviivoiksi. Vastaavasti Fellinin elokuvassa Amarcord niin Gradisca kuin tupakkakaupan myyjäkin ovat lihaa ja verta. Manaralle kaikki naiset ovat samanlaisia, Fellinille erilaisia.
Lukijan mieleen iskee kauhistuttava ajatus; millaisen sarjakuvan Manara olisi piirtänyt Fellinin La Stradasta? Ajatelkaa Gelsominaa Manaran stereotyyppisenä notkeana yksi-ilmeisenä mannekiinina. Entä Naisten kaupunki Manaran tyyliin? Pelkkä ajatuskin kylmää.
Miksi Manara pitää itsestäänselvyytenä, että kolme miestä pukeutuu uimaan mennessään uimapukuihin, mutta seurueen nainen on alasti? Miksi saman seurueen miehet saavat vaatteet ylleen ruokapöytään päästessään, mutta nainen on edelleen alasti? Miksi lukijat ottavat moiset tylsyydet kapinoimatta vastaan?
Sittemmin Manara onkin keskittynyt reilusti lähinnä seksisarjoihin. Hän jatkaa kuitenkin myös Giuseppe Bergmanin tarinaa. Uusimmassa albumissa Bergman liittyy Odysseuksen matkaan kohti Ithakaa, sillä tässä päivässä ei voi enää elää todellista seikkailua.
Milo Manaran sarjakuvien peruspulma on sama kuin sadun pojalla, joka huusi aina aiheetta suden tulevan. Suden vihdoinkin iskiessä kukaan ei enää uskonut pojan avunhuutoja. Manaran yrittäessä piirtää uudentyyppistä sarjakuvaa siihen on vaikea suhtautua vakavasti. Lukija näkee edelleen tutun maneerisen piirroksen, yksiulotteiset hahmot ja naisten sieluttoman kohtelun.
