Pauli Heikkilä, Markku Paretskoi: Vanhat herrat. Viisi albumia vuodesta 1989
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Vanhat herrat -sarja on sekoitus nuoruuden yltiöpäisyyttä, lähestyvän keski-iän alistuneisuutta ja lapsuuden kultamaata. Sarja samalla kertaa sekä parodioi että on täysin tosissaan. Muutaman sivun tarinoista koostuva sarja vie lukijan usein Vanhojen herrojen muistoihin, joissa mustapukuiset Vanhat herrat esiintyvät Myrskylintuina tai G-miehinä sekä supervoimin varustettuina V-miehinä.
Sarjassa on kaunista viattomuutta ja silkkaa nostalgiaa, se on suomalaisuuden vakavanhauska syväluotaus. Vanhat herrat yhdistävät lapsuutensa tv-sarjojen ja kioskiviihteen maailmat suomalaiseen mentaliteettiin ja kaatavat päälle pullokaupalla olutta.
Vanhat herrat tekevät huomioita nykyajasta kun he perustavat radion tai harrastavat kaupunkisotaa. Kaikkien tarinoiden kantavanana ainesosana on huumori, tosin välillä melko vaativa sellainen. Vanhojen herrojen poikamaisuuteen yhdistyy tarkkoja havaintoja ajastamme ja maasta, jossa elämme.
Ulkoasunsa herrat ovat lainanneet Blues Brothers -elokuvan hahmoilta; heidän univormunsa on musta puku, (aikanaan) valkoinen paita, sivistin eli musta solmio sekä pullo niin kädessä kuin taskussakin.
Samana kesäkuun päivänä 1956 syntyneet tamperelaiset yhteiskuntatieteiden maisterit Pauli Heikkilä ja Markku Paretskoi tekivät Vanhoja herroja vuodesta 1982 lähinnä nyttemmin lakkautettuun Pahkasika-huumorilehteen.
Sarjan juuret ovat Tampereen yliopiston 1980-luvun alun henkisessä ilmapiirissä, joka tuli tutuksi opiskeluvuosina. Puoluepolitiikan kaikkivaltias kausi kääntyi jyrkkään laskuun ja antoi tilaa mihinkään sitoutumattomalle irvailulle ja 1970-luvun mustavalkoisen arvomaailman hylkimiselle. Lyhyttä riemukkaan henkisen vapauden kautta seurasikin yliopistoilla vihreän tosikkomaisuuden aalto. Tuona aikana perustettiin iso määrän omakustannelehtiä, joista yksi oli valokopionippuna aloittanut Pahkasika.
Vanhojen herrojen tekijät eivät kiipeä aidan yli siitä, missä aita on matalin, vaan haluavat tehdä täyttä tavaraa. Kuvia leimaa piirtäjä Pauli Heikkilän perfektionismi. Vanhojen herrojen leuan sängen nypyttämiseen menee jo saman verran vaivaa kuin monella piirtäjällä koko kuvan tekoon.
Heikkilä piirtää kuvat täydellisen valmiiksi ja hänen vahvat viivansa vain korostavat sarjan jykevää suomalaisuutta. Albumien sisäkansilta löytyy sarjan henkilöiden potretteja; ne ovat kunnianosoitus toiselle perfektionistille, Tintin tekijälle Hergélle.
Tarinat ovat myös loppuun asti pohdittuja. Vaikka Vanhat herrat on ilmestynyt jo parikymmentä vuotta, ovat uusimmatkin jaksot uskollisia alun lähtökohdille. Tämän huomaa kokooma-albumissa Taru Vanhoista herroista (2002).
Vanhat herrat on poikasarja jos mikä. Naisia ei herrojen maailmaan mahdu kuin sivuhahmoiksi ja viattomien unelmien kohteiksi. Vanhojen herrojen poika Vilmerikin syntyy neitseellisesti; miehet nappaavat vauvan mukaansa ostoksilla olevalta naiselta.
Vaikka Vanhojen herrojen maailmalla on kerronnan tyylin sanelemat ennakoitavat rajansa, se ei ole itseriittoinen tai eskapistinen. Maailman tapahtumat kantautuvat sinne asti, kylläkin muuttaen matkalla muotoaan Vanhat herrat -kaavaan.
Usein Tampere saa riittää tapahtumapaikaksi. Näin käy sarjassa Vanhat herrat interreilaajina, jossa matkaajat eivät koskaan pääse Tampereen rautatieasemaa kauemmaksi. Silti he ihailevat Tamperetta kuin kuvitteellista ulkomaan kaupunkia monine bistroineen ja kunnon kaljoineen.
Aina ei kannata mennä merta edemmäs kalaan. Omilta kulmilta ja omasta päästä voi löytyä monimuotoinen ja jännittävä todellisuus.
