Timo Mäkelä: Vaaleanpunainen pilvi. Otava 2001.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Sanon usein teksteissäni Timo Mäkelää Suomen parhaaksi piirtäjäksi. Väite ei ole lainkaan perusteeton, sillä hänen viivansa on kertakaikkisen upea. Joistakin Mäkelän sarjakuvista voisi melkein sanoa, että hän tekee viivaa eikä kuvaa.
Vaaleanpunainen pilvi on jälleen vaikuttavaa viivapiirrosta, ja albumin mustavalkoiset kuvat täyttyvät lyhyistä ja ohuista viivoista. Kuvat tuntuvat tulevan suoraan piirtäjän hermojärjestelmästä. Niissä ei ole toonattuja pohjia tai rastereita, ja jopa niiden musta on usein piirrettyä, eikä kompaktia mustaa. Tarinakin alkaa piirtämisestä ja loppuu piirtämiseen.
Mäkelän (s. 1951) viiva on jälleen herkkä, taipuisa, elävä, tunnelmallinen, persoonallinen ja tunnistettava. Se kaartuu kuvaamaan kasvoja, puita, pilviä, sadetta, kallioita, kaupungin yötä ja lunta. Vaaleanpunaista pilveä voisi lukea vain uppoamalla viivoihin, seuraamalla meditoiden niiden kulkua.
Albumin tarina liittyy neljän ihmisen rakkaussuhteisiin: Mirja, Sinikka, Kauko ja Jukka. Rakkaus syntyy ja kuolee, ja sen kohteet vaihtuvat. Ihmiset etääntyvät ja lähentyvät. Tällaista elämä on. ”Sanat on ilmaa. Ei niillä voi sitoa”, kommentoidaan albumissa puhetta rakkaudesta.
Teoksen keskeisiksi teemoiksi nousevat kuolema ja luopuminen. Kaukon äiti kuolee, isäänsä hän ei tuntenut. Äidin kuolema katkaisee Kaukon siteen entiseen, vaikka äiti tulee uniin vielä pitkän ajan kuluttua. Äidin kuolema kertoo myös, että seuraavana on vuorossa Kauko itse. Vain Sinikka sitoi hänet johonkin, ja Sinikkakin lähtee. Kuolla voi myös rakkaus, eivät vain ihmiset, mutta jotain rakkauden kuolema ihmisessä tappaa.
Kuoleman rinnalla käy luopumisen teema. Nuoruudesta on pakko luopua vuosien myötä, samoin vahvasta tunteiden kokemisesta. Sinikka ei ole mielestään ollut koskaan tosissaan rakastunut, ”hullun mielettömästi”. Hän haluaa löytää miehen johon rakastua, sillä muutoin elämä menee ohi, Sinikka uskoo.
Vaaleanpunainen pilvi on rakenteeltaan vaativa teos. Se on välillä viitteenomainen, tekijä leikkaa takaumia ja ajan sekä paikan vaihdoksia kerrontaan, liikkuu toisinaan myös unissa ja elokuvissa. Rakenteessa on myös aivan poikkeuksellinen rytmi, jossa sivut seuraavat toisiaan säännönmukaisesti yhteen, kahteen, kolmeen ja neljään ruutuun jaettuina.
Kerronta ei keskity niinkään kuvaamaan varsinaisia tapahtumia, vaan tunteita joita ne synnyttävät. Lähikuvat kasvoista ja siirtymät luontoon kertovat paljon ja kuuluvat kerrontaan, eikä niiden yli ei kannata loikkia. Teoksen tunnelma on hauras ja voi rikkoutua herkästi.
Mäkelä on monen sarjakuvan tekijä, jonka asteikko ulottuu pohjalaista uhoa sisältävistä Häjyt-huumoristripeistä nostalgis-melankoliseen Kalliokadun bluesiin. Vanhan miehen mietteitä kirjaava Minun elämäni on tematiikaltaan harvinainen, samoin kuin toisaalla tässä kirjassa arvioitu arjen kipupisteiden kronikka Pieniä julmia tarinoita. Sarjojen piirrostyylikin vaihtelee teeman mukaan.
Helsingillä on tärkeä osa Vaaleanpunaisessa pilvessä. Kauko kiertää piirtämässä sitä, ja myy kuvansa kauppaketjun lehteen. Mäkelä kuvaa uskomattoman kauniisti ja tunnelmallisesti Helsinkiä, sen rantoja, puistoja, taloja, kallioita, yötä, sadetta, talvea, junaratoja… En muista, että Helsinki olisi missään sarjakuvassa esittäytynyt näin hienosti.
Yli 200-sivuinen Vaalenpunainen pilvi on kunnianhimoinen teos. Se on selvästi tekijälleen läheinen, laajan sarjakuvan tekeminen vapaasti omasta aiheesta aikuiselle lukijalle on luksusta, joka ei parhaillekaan piirtäjille usein kohdalle satu.
Albumi alkaa Kaukon piirtäessä puita, lopussa hän kertoo, että on siirtynyt piirtämään kallioita, ”ne tuntuvat jotenkin pysyvämmiltä”. Jos ihmiset kuolevat, rakkaus ei pysy ja puut kasvavat tai ne kaadetaan, niin kalliot pysyvät. Se on lohdullinen tieto.
