Jean-Marc Reiser: Ulkoilmaelämää. Suomennos Jukka Heiskanen. WSOY 1992.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Jokainen kansakunta tarvitsee kollektiivisen terapiansa. Ranskassa keskeiseksi terapeutiksi nousi Jean-Marc Reiser. Hän suoritti julkisesti ranskalaisen sielun vivisektion.
Reiserin (1941-83) piirrokset uhmaavat kaikkia luokitteluja. Hänen mustanmusta satiirinsa ulottuu yhden kuvan pilapiirroksista usean sivun sarjakuviin. Yhteistä niille on kuitenkin räävitön, kuvia kumartamaton huumori.
Reiser aloitti piirtämisen jo 1959, mutta nousi julkisuuteen jo manalle menneen Hara-Kiri -lehden myötä. Reiser piirsi tähän huonon maun ja anaalihuumorin lippulaivaan sen 1960 ilmestyneestä ensimmäisestä numerosta alkaen.
1981 Reiser siirtyi arvostetun uutislehti Le Nouvel Observateurin piirtäjäksi ja 1982 sarjakuvalehti L'Echo des Savannesiin. Hämmästyttävää oli, että lehtien vaihtuessa vakavampiin Reiserin huumori ei kesyyntynyt.
Mikään ei ollut Reiserille pyhää. Hänen pikimusta ja usein makaaberi huumorinsa ruoski säälimättä kirkkoa, sotalaitosta, luonnonsuojelijoita, politiikkaa, perhe-elämää, lomahysteriaa, rahanhimoa ja seksiä. Reiserin viitisentoista albumia kattavat elämän koko kirjon.
Jähmeä konservatiivinen ihmisten halveksunta oli Reiseristä kaukana kuin etelänapa pohjoisnavasta. Hän säilytti aina inhimillisyytensä, kenties juuri lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi. Hänen antiautoritaarisuutensa oli syvää ja aitoa, ei halpahintaista pölhöpopulismia.
Ulkoilmaelämää on Reiseriä parhaimmillaan. Alkujaan Charlie-lehdessä 1970-72 ilmestyneet lyhyet tarinat sijoittuvat afrikkalaiseen kylään.
Niissä elämä osoittaa ankeamman puolensa, kun pantteri vie lapsen ja krokotiili jalan, pojasta ei kasva kunnon metsästäjää tai ruoka käy vähiin. Optimismi ja neuvokkuus eivät silti häviä, ei edes länsimaista sivistystä tuovan lähetyssaarnaajan ahdistellessa.
Lähetyssaarnaajan kuvaus on tyypillistä Reiseria. Tämä saapuu illalla majaansa ja piirtää taululle ristin jokaisesta käännytetystä sielusta. Tyytyväisenä mies ottaa ryypyn, useammankin.
Se tavallinen tarina käy toteen: humalapäissään saarnaaja nipistelee kylän naisia, näyttää elimensä lapsille ja kusee taikinatiinuun. Aamu on ankea. Mies laahustaa taululle ja pyyhki ristit pois. Uusi työpäivä voi alkaa.
Suomeksi on ilmestynyt myös toinen kokoelma Reiserin töitä, Paksu nilkki (1993). Niiden päähenkilö on vastenmielinen öykkäri, joka kulkee kalsareissaan kivekset ulkona roikkuen. Jälleen huumori on terävää ja purevaa.
Moni Reiserin lukija on valmis tuomitsemaan hänen piirroksensa auttamattomiksi töhryiksi. Reiser ei kuitenkaan edes pyrkinyt realismiin vaan hahmotti kuvansa vähin viivoin, vahvasti karrikoiden ja luonnosmaisesti. Työn todellisen taidokkuuden oivaltaminen vaatii muutakin kuin yhden hätäisen katseen.
Ranskassa Reiser on lähes kanonisoitu piirtäjä. Hän on voittanut Angoulêmen sarjakuvafestivaalin pääpalkinnon, hänestä on julkaistu postimerkki ja hänen entisessä kotikylässään on nimetty koulu hänen mukaansa.
Länsirajan takana Saksassa tilanne on toinen. Valtiollinen sensuuriviranomainen Bundesprüfstelle für jugendgefährdende Schriften sijoitti 1980-luvulla Reiserin teokset kiellettyjen kirjojen luetteloonsa.
Kustantaja haastoi Saksan valtion oikeuteen ja tuomarit pohtivat pitkään Reiserin taiteellisia ansioita. Ensimmäisenä sarjakuvapiirtäjänä Reiser rikkoi saksalaissensuurin kalsean kiellon, kun hänen sarjakuviaan sai vapaasti myydä myös Saksan Liittotasavallassa.
Vaikka Reiserin kuolemasta on kulunut jo 20 vuotta, kaikki hänen albuminsa ovat yhä myynnissä Ranskassa. Reiserin iva ja huumori ovat ajattomia, ne ovat yhtä oivaltavia, purevia ja räävitömiä kuin ilmestyessään. Hänen kaltaisiaan kuvainraastajia ei ole viime vuosikymmeninä näkynyt.
