Heikki Paakkanen: Sissi ja siviilipalvelushenkilö. Kolme albumia vuodesta 1998.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Sissi on ullakon vanhasta sotamuistokranaatista esiin putkahtanut maagisia voimia omaava Talvisodan henki, suomalaisen sisun ja jermumentaliteetin kypäräpäinen ruumiillistuma. Siviilipalvelushenkilö on nuori poninhäntäinen mies, taikalampun herra ja idealistinen siinä missä sissi on kyynikko.
Heikki Paakkasen albumi Sissi ja siviilipalvelushenkilö (1998) johdatti heidät yhteen. Albumissa sivaripoika komennetaan presidentti Ahtisaaren avustajaksi ja sissi seuraa perässä. Teos on ajan tapahtumien omalaatuinen kronikka tuhertaja Ahtisaaren Suomesta.
Kaksikko törttöilee yhdessä ympäriinsä. Vauhdilla eteneviin tapahtumiin kytkeytyvät monet ajankohtaisuudet: ekoterroristit, pedofiilit, tv-showt, Ahtisaaren lapselliset rukouskehotukset, kasvissyönti, Kiasma, nykytaiteen olemus, uusi militarismi...
Välillä tulee tunne, että albumiin ovat valikoituneet ne ideat, jotka ovat hieman liian tuhtia tavaraa Paakkasen Ilta-Sanomien pilapiirroksiin. Monipuolisen tekijän halu asiain kommentoida on ollut vahva, ja sivallukset ovat suodattuneet omaksi tarinakseen.
Toinen albumi Pariisiin! …ei kai taas… (2000) lähetti sivarin Pariisiin kulttuuriavustajaksi, ja sissi lähti tietysti mukaan. Vauhdikas kohellus jatkuu, Pariisissa osansa pilkasta saavat intellektuellit, muotipellet ja byrokraatit. Lopulta sankarimme varjelevat todellista pyhäinjäännöstä, munkki Abélardin sukuelimiä.
Piirroksiltaan albumi on kehittynyt yhtä täydempään suuntaan, kuvat painavat detaljien määrästä. Teksti on myös Paakkaselle tärkeää, sitä on yleensä paljon ja se on lievästi sanoen persoonallista. Tarkkaan tutkituista taustatiedoista suuri osa siirtyy myös itse albumiin.
Tukholma-syndrooma (2002) taas vei kaksikkomme Tukholmaan. Nyt Paakkanen uppoutui kainaloitaan myöten ruotsalaisuuden kliseisiin. Suomalaisemme saivat kriisihoitoa ja terapiaa sekä joutuivat kuuntelemaan sulahopsulaheitä!
Sissi ja sivari päätyvät rotuhygienisen instituutin suljettuun kellariin ja löytävät 1930-luvulla rakennetun mongolinpaljastimen. Sieltä matka johtaakin uusnatsien ja satanistien kokouksiin sekä kuninkaalliseen aarrekammioon.
Heikki Paakkanen (s. 1949) on lievästi sanottuna persoonallinen taiteilija. Sarja- ja pilakuvien lisäksi hän on tehnyt useita animaatioelokuvia sekä on ahkera kuvittaja. Tunnistettavan visuaalisen tyylin lisäksi Paakkasen tuotantoa yhdistää samankaltainen sisältö, hillitty räävittömyys joka ei lipsahda mauttomuudeksi.
Sen estää jo Paakkasen anakronistinen ja anarkistinen konservatiivisuus. Hän ihailee menneen maailman muistoja, esineitä ja tapoja, mutta on samalla terveen epäilevä kaikkia auktoriteetteja kohtaan. Paakkanen nauttii saadessaan sukeltaa eri aikoihin sekä paikkoihin ja penkoa piintyneitä ajattelumallejamme.
Paakkasen visuaalista ajattelua hallitsee horror vacui, tyhjän tilan kammo. Hänen viivansa on sarjakuvabarokkia, ja kuvat pursuavat tarkasti piirrettyjä yksityiskohtia. Omimmillaan hän on piirtäessään koneita ja laitteita viimeistä nippeliä myöten aitoon Bonk-tyyliin.
Huumori ei seuraa mitään valtavirtoja, vaan luo aivan oman latunsa. Siitä joko pitää tai ei, mutta Paakkasen vimmaista työintoa ja ylitsevuotavaa luovuutta tuskin kukaan voi olla ihailematta.
Hiukan hämmästyttävää on, että Pariisi-albumi on julkaistu myös Ranskassa ja Tukholma-albumi Ruotsissa. Paakkanen kun ei niiden elämänmenoa sääli, vaan irvailee sille estottomasti. Venäjällä syksyllä 2003 julkaistussa albumissa Marssiopas Venäjälle sissi ja sivari suuntaavat Venäjälle, sivari kun osoittautuu taistolaiskodin kasvatiksi. Albumi ilmestyy suomeksi 2004.
Kaiken tavaran keräilijänä Heikki Paakkanen on koonnut kuhunkin albumiin liittyvät näyttelyt. Hän on jopa saanut rakentamansa mongolinpaljastimen esille Tukholman Kulturhusetiin.
