Julia Vuori: Sika. Otava 1998.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Sika suhtautuu maailmaan lempeän varovaisesti. Se ei aseta itselleen tulostavoitteita, eikä keskity uusiin menestyksiin. Aikaa riittää kaappien siivoamiseen, kylvystä nauttimiseen, ystävien kanssa juttelemiseen tai joogan harjoittamiseen.
Elo ei kuitenkaan ole pelkkää auvoa, siihen kuuluvat myös haikea surumieli, huono onni, ystävien kiireet, korvasärky ja särkyneet astiat. Onneksi ikävätkin asiat voi hoitaa murheessa rypemättä.
Sika on kiltti ja ystävällinen, mutta kaikki eivät sitä aina huomaa. Sian pohjaton empaattisuus riittää vaikka varpaistaan kipeytyneiden punavarpusten hoivaamiseen.
Elämä ei taivu kaavoihin, eikä kaappia avatessaan tiedä mitä sieltä putoaa. Vanhat uudenvuoden tinat, volapükin kielioppi ja oudot avaimet siirtyvät täydestä kaapista makuuhuoneen lipastoon.
Elämässä on paljon iloja, ne on vain osattava nähdä ja niistä nauttia. Suru saattaa tulla ovesta sisään, mutta siihen ei pidä upota. Paitsi ihan vähän. Ja sen jälkeen pitää leipoa ja kasvattaa sieniä.
Sian ystävät ovat myös eläimiä: kana, pingviini, lapinkoira, lehmä ja kissa. Kun mennään elokuviin, niin tietysti nähdään Elämäni koirana ja nuukahtanut peikonlehti kannetaan katsomaan Mansikkapaikkaa.
Julia Vuoren (s. 1968) Sika on monelle tuttu Helsingin Sanomien Nyt liitteen sivuilta, joilla se ilmestyi pitkään. Vuori on arvostettu kuvittaja, jonka lasten taidekirjat ovat herättäneet ansaittua ihastusta.
Sian yksisivuiset pienoistarinat ovat haikeudessaan syvän kauniita. Vuoren persoonallinen viiva yhdistyy vaivattomasti tarinoiden henkeen ja väreihin. Sian hahmo on pitkälti taiteilijan omakuva, siksi Vuori saa tarinoistaan aitoja ja hahmostaan uskottavan.
Tarinoiden lyyrisyys korostuu sivutaiton vuoksi. Ne eivät seuraa sarjakuvan totuttua ruutujakoa, vaan kuvat sijoittuvat eri kokoisina sivulle tekstien lomaan. Sika on terapeuttinen kirja, joka osoittaa että todellisuutta voi jatkaa mielikuvituksella ja elämä on tässä ja nyt.
Sika Pariisissa (2000) kertoo sian päivistä Ranskan pääkaupungissa, jossa Julia Vuorikin asuu. Albumin kuvat ovat sivun kokoisia kommentoituja tunnelmapaloja.
Sika on nyt hieman reippaampi ja ulospäinsuuntautuneempi. Hän kiertelee kaupunkia ystävineen ja kertoo vaikutelmiaan siitä mitä näkee, taiteesta kadun elämään.
Kuvat ovat maalauksellisempia kuin Sika-kirjassa. Ne ovat isompia, eri tekniikalla tehtyjä ja tunnelma välitettyy yhden kuvan kautta.
Julia Vuoren sarjakuva Eero (1994) on myös kauttaaltaan hienoa työtä. Marketta Levannon käsikirjoitus perustuu maalari Eero Järnefeltin päiväkirjamerkinnöille.
Intiimeistä tekstikatkelmista syntyy kuvien myötä yhtenäinen tarina. Maalari valmistautuu Raatajat rahanalaiset -taulunsa tekoon.
Työ alkaa sen välttelyllä: kiertelyllä, valmistelulla ja television katsomisella. Anakronismi liittää teoksen kaikkeen luovaan työhön, ei vain Järnefeltiin. Välillä iskee epätoivo, kun suomalainen yleisö hylkää eikä ymmärrä.
Kun työ lopulta alkaa, maalarin sieluun laskeutuu rauha. Työ etenee, ja Julia Vuori iloittelee kuvaamalla taulua eri tyyleillä pointillismista kubismiin. Eero on piirretty luonnosmaisella viivalla, jota värit näyttävät pitävän koossa. Tulos on elegantti.
Järnefeltin päiväkirja on vakavaa puhetta, taiteiloija on huolissaan koko ajan. Kuvat taas ovat värikkäitä, lämpimän humoristisia ja kepeitä. Yhdistelmä luo albumiin hienon tunnelman.
Kuten Julia Vuoren töissä aina, kaikkialla on eläimiä. Eero Järnfelt on sarvikuono, hänen ympärillään kiertelee kissoja ja seinillä roikkuu lehmä- ja hiiritauluja.
