Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide. Suomennos Jukka Heiskanen. Good Fellows 1994.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Yhdysvaltalaiselta sarjakuvapiirtäjä Scott McCloudilta ei puutu kunnianhimoa. Hän pyrkii kirjassaan Sarjakuva - näkymätön taide määrittelemään perusteellisesti sarjakuvan sisäisen luonteen sekä sen aseman taidehistoriassa. Ja mikä hauskinta: kirja on muodoltaan sarjakuva.
Sarjakuvan McCloud määrittelee harkitussa järjestyksessä oleviksi rinnakkaisiksi kuvallisiksi tai muiksi ilmaisuiksi. Niinpä hän näkee maailmanhistorian isona sarjakuvamerenä hieroglyfeistä atsteekkien kuvakertomuksien kautta Frans Masereelin puupiirroksiin. Tämä yhteys on katkennut kirjapainotaidon myötä, kuva ja sana lähtivät kulkemaan eri teitä. Nyt ne ovat McCloudin mukaan jälleen löytämässä toisensa, puhemiehenään sarjakuva.
Sarjakuva ei McCloudin määritelmän mukaan ole koskaan ollut sidottu paperiin ja painomusteeseen, vaan se on elänyt omaa elämäänsä jo ennen Gutenbergiä. Se sopeutuu elämään myös sähköisen median ajalla ja siirtymään sujuvasti tietoverkoissa.
Sarjakuvien julkaiseminen verkossa on McCloudin mielestä oikeastaan demokraattisin levitysjärjestelmä, jonka ihmiskunnan historia tuntee. Se poistaa sensuurin ja painokustannukset. McCloud on käsittellyt verkkosarjakuvaa tarkemmin teoksessaan Reinventing Comics (2000).
Pitkät historialliset vertailut selittyvät McCloudin halulla kohottaa sarjakuvan arvostusta liittämällä se ihmiskunnan vanhaan kuvalliseen perinteeseen. Vuolaat viitteet historiaan ja taiteen kieleen on tarkoitettu yhdysvaltalaisille lukijoille, sillä tekijän kotimaassa sarjakuva mielletään lähinnä trikoopuvuissa pomppiviksi supersankareiksi.
McCloud valottaa sarjakuvan eri puolia: asioista tai kuvista pelkistettyjä ikoneita kuvien perustana, aikaa ja tilaa kerronnan elementteinä sekä kerronnan siirtymistä ruudusta toiseen. Sarjakuvaksi tehty kirja mahdollistaa teorioiden ja havaintojen esittämisen visuaalisesti. Tulos on onnistunut vaikka McCloudin esimerkkien runsaus ja toisto välillä puuduttaakin lukijan.
Mielenkiintoisimpia kohtia ovat ne, joissa McCloud unohtaa verrata sarjakuvaa kuvataiteeseen ja analysoi suoraan sarjakuvaa. Hän nimeää sarjakuvan aivan oikein täydentämisen taiteeksi, jossa lukija kuvittelee ruutujen väliin jäävät asiat. Kerronnan siirtymiselle ruudusta ruutuun McCloud löytää kuusi tapaa.
Yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset piirtäjät siirtyvät useimmiten toiminnasta toimintaan, kun japanilaiset taas rikkovat lineaarisen ajan ja siirtyvät eteenpäin tapahtumien sijaan tunnelman avulla. Lukijalle jää enemmän aika vaellella teoksessa.
Idän meistä poikkeava ajan ja tilan käsitystapa leimaa myös sarjakuvia. Samalla se osoittaa ajan sarjakuvan keskeiseksi elementiksi, jonka kulumisen muuntelu muuttaa koko kerronnan.
Yhden luvun McCloud uhraa vanhaan kysymykseen siitä onko sarjakuva taidetta. Hän todistaa sarjakuvan taiteeksi, koska sen on muiden taiteen lajien tavoin seurattava kaiken luovan toiminnan kuusikohtaista kaavaa.
Kysymys lienee Yhdysvalloissa tärkeä, mutta suomalaisittain täysin mielenkiinnoton. Meiltä tuskin löytyy yhtään niin 1970-luvulle jämähtänyttä ammattitaitoista taidearvostelijaa, että keskustelu ohjautuisi taidetta vai ei -uomiin. Sarjakuvan julistaminen taiteeksi ei edes auta mitään, kaikissa ilmaisun lajeissa arvostuksen ratkaisevat kvalitatiiviset ominaisuudet eikä valittu väline.
Sarjakuva - näkymätön taide ei ole sarjakuvakerronnan oppikirja, monet sen keinot kuten mitä oleellisin onomatopoeia eli äänitehosteet jäävät käsittelemättä. Kirja on lievästä messiaanisuudestaan huolimatta persoonallinen tulkinta sarjakuvan asemasta kuvan ja sanan yhdistävänä omalakisena ilmaisumuotona.
Teoksen kantavat voimat ovat McCloudin ilmiselvä rakkaus sarjakuvaan sekä luja usko sen mahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen. Lukijan on vaikea olla tempautumatta mukaan.
