Max Andersson: Pixy. Suomennos Reija Nieminen ja Inna Aarniala. Suuri Kurpitsa 1994.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Pixy maalaa eteemme oudolla tavalla tutun maailman, jossa ihmiset ovat tunteettomia kuoria; joko kaikesta syrjään työnnettyjä rassukoita tai menestystä himoavia aivottomia hymyilijöitä. Ero manalan ja elävien maailman välillä on pieni, molemmat näyttävät samalta.
Nousu yhteiskunnan tikapuilla on syöpä, joka tuhoaa viimeisetkin inhimillisyyden rippeet. Juppibileissä "tulevaisuus on uusin muotihuume". Juhlijoiden ympärillä pyörii ahneita eläviä rahoja, jotka roiskivat ulosteitaan heidän puvuilleen.
Päähenkilöiden, Anginan ja Treon, abortoima Pixy soittaa heille yllättäen manalasta. Angina lukee hänelle puhelimessa Kafkaa ja Dostojevskia, mutta uupuu urakkansa alle. Treo lähtee manalaan tappamaan häirikkösikiötä, mutta tuokin sen elämän puolelle.
Maailman moraalinen ohjenuora on oman navan tuijottaminen, jonka etiikan ylipappi on maitotölkki. Tölkkien tekstit ovat korvanneet pyhät kirjoitukset, oman ajattelun ja kansanperinteen. Maitotölkki on uusi Mooseksen laintaulu, joiden kautta korkein puhuu.
Ruotsalaisen Max Anderssonin (s.1962) kosmos nousee punkin rujosta estetiikasta, mutta yhdistää siihen nykytaiteen vahvan ekspressionismin ja kuvatun maailman mustuutta vastaavan jyrkän mustavalkoisen grafiikan. Piirroksista puuttuvat kokonaan sävyt: ainoastaan musta taistelee valkoisen kanssa.
Täydellisen hämmästyttävää on se, että tulos on visuaalisesti ja sisällöllisesti puhutteleva. Andersson onnistuu jollain tavalla välttämään sortumisen vanhoihin kliseisiin ja lapselliseen kaavamaisuuteen.
Ehkä syy on rehellisyyden, joka paistaa läpi koko kerronnan. Itse Andersson on kutsunut töitään "naiiviksi yhteiskuntakritiikiksi". Naiivikin kritiikki voi olla osuvaa.
Ruotsissa 1992 ilmestynyt Pixy on Anderssonin ensimmäinen sarjakuva-albumi. Aiemmin hän teki menestyneitä, mutta outoja elokuvia. One hundred years (1984) oli The Cure-yhtyeen musiikkin rytmitetty huikea piirrosanimaatio sotilasrotaksi päätyneestä koeputkilapsesta.
Spikbebis (1987) näyttää miehen, joka iskee 12 tuuman nauloja päähänsä irokeesikampaukseksi. Lolita separerar (1989) on Anderssonin sanoin "kuuromykkä uus-feministinen splatter-komedia" jossa Lolita kastroi miehensä.
Berliiniin muuttaneen Anderssonin myöhemmät, suomentamattomat albumit Vakuumneger (1994) ja Döden (2003) koostuvat eri lehdissä ilmestyneistä lyhyistä sarjakuvista.
Näidenkin tarinoiden maailma on Pixyn todellisuuden kaltainen. Ihmiset syövät huumeena puhelinluureja, joulupukki kerää lapset orjiksi leikkikalukaivoksiinsa ja pehmoleluihin pesiytyneet hyönteiset varastavat lasten ruumiita.
Myös sarjakuvien tematiikka on sama. Anderssonin keskeinen kysymys on ihmisen identiteetti, se mikä on olemassaolomme syy ja käytevoima.
Useissa sarjakuvissa toistuvat vaihtoruumiit, ihmisen ruumiin kierrätys, sisällämme asuvat vieraat olennot ja kuolema. Ahdistus nousee kysymyksistä, joihin ei löydy vastausta: keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me menemme?
Anderssonin tyylitaju pitää aiheiden hurjuudesta huolimatta synkätkin tarinat veden pinnan yläpuolella, ne ovat luettavia. Myöhemmissä teoksissa grafiikka on jo kehittyneempää ja monipuolisempaa.
Huumori keventää tarinoita. Vakuumnegeriin on kerätty muun muassa Anderssonin iltapäivälehti Aftonbladetissa julkaistuja maitotölkkien tekstejä parodioivia pilapiirroksia. "Tiesitkö, että ellet juo joka päivä maitoa niin Arla-jänö tulee ja ampuu sinua päähän tai toisinaan vatsaan."
Piirrokset herättivät aikanaan Ruotsissa suuren kohun. Maitotölkit olivat liian pyhä aihe parodioitavaksi, ja Aftonbladet joutui pahaan ryöpytykseen. Pixyn arvio maitotölkeistä yhteiskuntamme pyhänä arvona ei ollutkaan silkkaa kuvittelua.
Anderssonin mustien aiheiden ja mielistelemättömän piirrostyön ei pidä antaa pelästyttää. Hän on lahjakas, ja hänellä on sanottavaa. Tekijän omin sanoin: "Ennenkuin ihminen oppii puhumaan hän kirkuu." Ei riitä, että kuulee kirkunan. Sitä voi myös kuunnella.
