Grönroos & Rantio: Pieniä julmia tarinoita. Otava 2003.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Pienten julmien tarinoiden julmuus syntyy elämämme arkisesta kihnauksesta, puolihuolimattomista heitoista läheisille ihmisille. Niistä loukkauksista, jotka synnyttävät kiire, väsymys tai välinpitämättömyys, ja jotka useimmiten sattuvat.
Näyttämönä toistuu perhe ja tilanteet ovat jokapäiväisiä. Vanhemmat siirtävät omia turhautumiaan lapsiinsa tai toisiinsa ja suojautuvat panssareidensa taakse. Pehmeimpiä ovat lapset, jotka jäävät usein tuijottamaan tyhjyyteen aikuisten omahyväisyyttä tajuamatta.
Tarinat luovat aikuiselle lukijalle tilannekuvia arjen kipupisteistä, elämästä jonka me kaikki tunnemme. Kertomukset tapahtuvat keittiön pöydän ääressä, kahvilassa tai kotona. Itsensä voi löytää monesta hahmosta: lapsesta jonka mieleen loukkaus jäi loppuiäksi, puolison tylyttämästä hiljaisesta kärsijästä tai - parhaassa tapauksessa - sarjakuvan pikkusieluisesta typeryksestä.
Pienet julmat tarinat ovat kuin taitavia pikku novelleja tai näytelmiä. Kolmen rivin tiiviissä muodossa ne luovat eteemme tutun ja uskottavan tilanteen, jonka vievät muutamalla kuvalla purevaan mutta avoimeen loppuun.
Tekijöitä kiinnostavat suljettujen yhteisöjen sisään kasvavat julmat käytännöt, jotka jäävät useimmilta huomaamatta. Perhe on tällaisista yhteisöistä tyypillisin. Siellä on valtataisteluja, sanotun ja tarkoitetun ristiriitaa ja kauniilla sanoilla alistamista.
Realistinen piirrostyyli lisää tarinan uskottavuutta, se jatkuu lukijan päässä. Ympäristö ja henkilöt ovat tunnistettavia, sellaisia joita voi nähdä kuutosen ratikassa. Taloudellisempaa, kunnianhimoisempaa ja mietitympää sarjakuvakerrontaa näkee harvoin.
Tarinat ilmestyivät alkujaan Helsingin Sanomissa sunnuntaisin, nyt samat sarjat ilmestyvät Kansan Uutisisten Viikkolehdessä. Ne poikkeavat muista sanomalehtisarjakuvista, joiden suosion takaa usein hahmojen läpikotainen tuttuus.
Julmien tarinoiden henkilöt ja tilanne ovat joka kerta uusia. Tarkoitus ei ole tutustuttaa lukijaa yhteen perheeseen vaan pyrkiä kokovartalokuvaan perheestä ja sen mekanismeista.
Julmuus ei merkitse synkkyyttä. Tarinoissa on tutun tilanteen tunnistamisen luomaa huumoria. Se purkautuu nauruna, jos kuvassa näkee omia ystäviään tai sukulaisiaan, ja juuttuu kurkkuun, kun tunnistaa itsensä.
Kaikki pienet julmat tarinat -albumiin (2003) on koottu aikaisemmin lehdissä ilmestyneet sarjat. Mukana on myös kymmenen aiemmista kolmena osana ilmestyneistä Pieniä julmia tarinoita -kokoelmista (1998-2000) puuttunutta jaksoa. Sarjaa ei enää tehdä, se eli hyvän elämän ja koki luonnollisen kuoleman hiipumatta vanhuudenheikkouteen.
Sarjan piirtäjä Timo Mäkelä (s. 1951) on suomalaisen sarjakuvan osaavimpia tekijöitä. Hänen viivansa on persoonallinen ja se kykenee luomaan tunnelman vähin vedoin. Se välittää jopa lapsen kasvojen herkkyyden.
Pienten julmien tarinoiden kuvien taustat ovat usein neutraaleja, päinvastoin kuin Mäkelän sarjakuvissa yleensä. Niiden viileys sallii tarinan päähenkilöineen nousta etualalle. Sarjakuva tehtiin nimimerkillä, koska naiskäsikirjoittaja ei halunnut julkisuuteen.
Pienistä julmista tarinoista puuttuu sarjakuvalle tavanomainen lopun vapauttava nauru. Tavoite on, että jokin jäisi kaivelemaan. Tarkoitus on myös avata verhoja, ja näyttää draaman kulminaatiopiste. Loput jäävät auki, ne peilaavat pelejä joita elämässä pelataan.
Tämän tyyppisiä sarjakuvia ei Suomessa ole juurikaan tehty. Pieniä julmia tarinoita pakottaa lukijan ajattelemaan omaa elämäänsä ja käyttäytymistään - jos hän uskaltaa.
Väitän, että Pieniä julmia tarinoita on viime vuosien kunnianhimoisin uusi suomalainen sarjakuva. Se on rohkea askel ennestään tallaamattomalle polulle; tavalliselle aikuiselle lukijalle tehty oikean elämän oleellisia asioita pohtiva sarjakuva.
