Ola Fogelberg: Puupään parhaat. Kahdeksan albumia 1994. Kustannus-Mäkelä.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Monen muistikuva Pekka Puupää -sarjakuvista lienee hieman puiseva, menneen ajan vitsejä ja vanhanaikaisia seisovia kuvia. Se sekä on totta että ei. Ola Fogelberg (1894-1952) eli Fogeli piirsi Puupäätä 27 vuotta melko tarkkaan samalla reseptillä, yleensä neljästä kuuteen kuvaa, ja kuvien alla ladottuina selostavat tekstit.
Fogelin sarjakuvallinen kielioppi oli sidoksissa sotia edeltävään aikaan, nykylukijalle tutut sarjakuvan vauhti sekä kerronnan taloudellisuus ja elastisuus puuttuvat. Toinen vanhahtava piirre oli jatkuva yleiskuvien käyttö, koko näyttämö näkyi aina kuin vanhoissa mykkäelokuvissa.
Nykysarjakuvassa ja -elokuvassa - televisiosta puhumattakaan - tehokkaat lähikuvat ovat kerronnan oleellinen osa. Myös Pekka Puupään tarinat poikkeavat nykyrealismin ja -huumorin tuotteista.
Kukin jakso kertoi yleensä viattomasta kömmähdyksestä, jonka aiheuttajana ja uhrina useimmiten oli Pekka itse. Kaava oli perinteisen kansanhuumorin mukainen. Vitsit kasvoivat Pekan yksinkertaisuudesta, hänen vaimonsa Justiinan äkäisyydestä ja Pekan kaverin Pätkän lipevyydestä.
Vapunaaattona 1925 ilmestynyt ensimmäinen Pekka Puupää -kuva kertoi Pekan lähdöstä maailmalle: "Kun Pekka Puupää oli kotonaan oppinut niin paljon, ettei hän enää mitään käsittänyt, jätti hän äidilleen jäähyväiset ja lähti tallustamaan avaraan maailmaan oppiansa lisäämään."
Pekka päätyy edistysmielisen osuuskauppaliikkeen helmoihin Helsinkiin. Pääkaupungissa Pekasta tuli todellinen osuustoiminta-agitaattori, joka osallistui konferensseihin ja pakeni Italiassa fasisteja. Asiansa osaavana miehenä hän päätyi jopa opetusministeriksi.
Alun osuustoimintahenki alkoi kuitenkin pian hiipua. Työväenhenkisestä lähtökohdastaan huolimatta Pekka Puupää ei koskaan ollut poliittinen sarjakuva, eikä Fogeli ollut poliitikko. Puupään parhaisiin kootuissa sarjakuvissa varhaisjaksoja ei ole.
Pekka muutti pian Helsingistä maalle Savikylään. Aiemmat sosiaaliset ristiriidat kutistuivat satunnaisiin kommelluksiin Savikylän yläluokan parooni Pomppalinnan kanssa tai Pekan antimilitaristisiin manailuihin sotalaivojen perään.
Piirroksiltaan Puupäät eivät ole niin yksitoikkoisia kuin moi muistelee. Fogeli oli taitava piirtäjä, joka toisinaan yritti uudistua puitteidensa sisällä. Sarjan muotoon hän puuttui perin harvoin, korkeintaan ruudut olivat poikkeuksellisesti yhdessä tai ilman rajauksia.
Eri sarjojen piirrostyyli poikkeaa hieman toisistaan. Perussyy on tietysti sarjan pitkä ilmestymisaika, mutta myös piirtäjän kokeilunhalulla lienee osuutta muutokseen. Ohuen terän jälkeen vaihtelua tuovat muutamat lyijykynäkorostukset tai huolella tehdyt taustat.
Puupään parhaat -albumit on koottu 1940- ja 1950- lukujen sarjoista, valitettavasti sarjaojen alkuperäinen ilmestymisaika ei käy millään lailla ilmi. Ne on kuvattu heikolle paperille painetuista albumeista, ja siksi hienoimmat viivat tahtovat välillä häipyä.
Pekka Puupäätä ilmestyi aikanaan 33 koostealbumia, jotka olivat 1950-luvun alussa jopa myyntimenestyksiä. Fogelin kuoltua sarjaa jatkoi hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila apunaan piirtäjä Lasse Hietala. Viimeinen albumi ilmestyi 1976.
Fogelin kuoleman jälkeen SF tehtaili 13 Pekka Puupää -elokuvaa, jotka tosin ajautuivat melko kauas sarjan hengestä. Hahmoa uudelleenlämmitettiin elokuviin vielä 1980-luvullakin. Suomen sarjakuvaseuran jakama kotimaisen sarjakuvan kunniapalkinto on aito Puupää-hattu päivänkakkaroineen.
Pekka Puupää -sarjat ovat vanhanaikaisia mutta samalla ajattomia. Niiden lukeminen ei ole matka kadonneeseen maailmaan vaan nostalgian aina lämpimään syliin. Puupää on suomalaisen sarjakuvan perusklassikko, ja Pekan hahmo on useimmille tuttu.
