Tarmo Koivisto: Mämmilä. 11 albumia vuodesta 1978. Ok Käyttökuva, Otava
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Mämmilässä näkyy ajan henki. Se on suomalaisuuden aikalaistodistaja, Kekkosen Suomesta Halosen Suomeen ulottuva kronikka. Kuten elämässä, Mämmilässäkin esiintyvät kaikki ihmisten ja heidän yhteisöjensä hyvät ja pahat ominaisuudet.
Sarjan tekijä Tarmo Koivisto ei kuitenkaan ole kiinnostunut asettamaan ihmisiä hyvä-paha -akselille vaan kuvaamaan ristiriitoja, joissa he elävät. Tästä syntyy tarinan rosoinen voima ja viehätys.
Sarjan puitteina on yhteisö, pohjoishämäläinen kirkonkylä ihmisineen, tapahtumineen ja tarinoineen. Yksi yksittäinen päähenkilö ei nouse muiden yläpuolelle, tarinassa on monta sankaria, monta tulkitsevaa mieltä ja tulkintaa. Usein kuultu luonnehdinta, että Tarmo Koivisto on sarjakuvan Väinö Linna, ei ole lainkaan perusteeton.
Loppuvuodesta 1975 alkanut sarjakuva seurasi tasaisen varmasti Suomeamme eri lehdissä parinkymmenen vuoden ajan. Kymmenen koostealbumin jälkeen lehtisarja loppui 1996, mutta Tarmo Koivisto (s. 1948) alkoi työstää uutta tarinaa suoraan albumiksi.
Mämmilän reaaliaikaisuutta korostaa sekin, että sen hahmot vanhenevat vuosien kuluessa. Television vampyyrielokuvia pienenä pelännyt Atte Syrjänen pääsee ylioppilaaksi ja ryhtyy opiskelemaan tietotekniikkaa. Lopulta hän päätyy tehtaanjohtajaksi Mämmilään.
Aikanaan suurella kohulla rakennettu peltihalli ruostuu ja sitä vuokraa venäläisten kanssa käymiinsä bisneksiin Rane Santanen, joka myöhemmin ulottaa liiketoimensa Brysseliin asti. Piirtäjä uskaltaa jopa antaa erään päähenkilöistään kuolla. Jalmari Lepola saa sydänkohtauksen ja haudataan, vaikka hän oli tarinan kantavia hahmoja.
Mämmilän pääosassa on aika. Aika on läsnä lukuhetkessä, mutta piirtää vuosien myötä laajan kaaren jonka linjan tajuaa vasta jälkikäteen. Sarjakuvan ihmiset vanhenevat ja muuttuvat, heidän välisensä suhteet järjestyvät uudelleen avioliittojen syntymisen tai särkymisen sekä työasioiden kautta. Kylään nousee uusia rakennuksia, yritykset syntyvät ja menevät konkurssiin.
Viime vuosikymmenien yhteiset suomalaiset kokemuksemme löytyvät albumeista. Jälkikäteen hurjinta luettavaa on 1980-luvun kasinotalouden aika.
Kiihtymistään kiihtyvä ja arkitodellisuudesta irrottautunut bisnes lähettää rahan vainuavat edustajansa Mämmiläänkin. Aiempi kylän rahamiesten ja työläisten selkeä ristiriita rikkoutuu sekavaksi osakejärjestelyjen, petosten, konkurssien ja kauas Mämmilän ulkopuolelle ylettyvien rahansiirtojen verkoksi.
Maanomistaja Toivo Rönkä muuttaa omaisuutensa osakkeiksi ja päätyy kunnan vanhainkotiin nippu arvottomia, mutta kauniita lupauksia sisältäviä papeita kourassaan. Niiden arvo on sama kuin ”uusiin työtehtäviin ulkomaille” rientäneen konsultti Uffe Ekmanin käyntikortilla.
Nyt luettuina nämä sarjat tuntuvat järkyttävän todelta. Mutta ne eivät ole jälkiviisautta: koko saaga ilmestyi sivu tai kaksi kerrallaan jo kauan ennen kuin nykyistä edeltäneen kasinotalouden laskut lankesivat maksuun. Rönkä sai vain esimakua siitä, mikä muutamaa vuotta myöhemmin kaatui kaikkien suomalaisten päälle.
Rakennemuutoksen myötä Mämmilän kerronnan sävyt synkkenivät ja ihmisten vaikutusmahdollisuudet vähäisemmiksi. Myös sarjakuvan värimaailma tummeni. Kuviin astui uhkaa, varjot syvenivät ja syysssteesta tuli todellinen piiskaava ryöppy.
Mämmilän tuttu inhimillinen huumori ei silti kadonnut minnekään, Koivistolla on aina pilke silmäkulmassa aivan kuin vääräleuka Jalmari Lepolalla. Jalmarin sanoin: ”Eijo heitillä huumoria, mutta meitilläpä…on.”
Koivisto hyväksyy todellisuuden, mutta osaa myös leikkiä sillä; eräässä jaksossa Mämmilästä lähtee karvalakkivaltuuskunta Helsinkiin peräämään parempaa kohtelua sarjakuvan piirtäjältä.
Vuonna 1992 Tarmo Koivisto joutui oikeuden penkille vastaamaan Mämmilän jaksoista, joissa kerrottiin Hilkan baarista. Oriveteläinen baarinpitäjä oletti tulleensa kuvatuksi sarjakuvassa, piti sitä herjauksena ja vaati piirtäjältä sekä sarjaa julkaisseelta Helsingin Sanomilta yhteensä miljoonan markan korvausta. Koiviston lapsuuden kotikylä Orivesi on ollut Mämmilän alkuvaiheen etäisenä esikuvana.
Prosessi pyöri aikansa hovioikeuteen asti, mutta päätös pysyi muuttumattomana: Mämmilässä ei ollut herjattu haastajaa. Oikeuden 16-sivuinen päätös lienee perusteellisimpia Suomessa tehtyjä sarjakuva-analyyseja. Mämmilän harvat baarikohtaukset seulottiin tarkasti läpi ja todettiin puhtaaksi fiktioksi.
Oikeudenkäynti kertoo Mämmilän huikeasta uskottavuudesta. Sarjakuvan maailma asettuu oman elämämme rinnakkaistodellisuudeksi, vaikka kyse on lopultakin vain keksityistä ja vahvasti karrikoiden piirretyistä hahmoista. Oikeudessa oriveteläiset todistajat jopa pohtivat Mämmilän ja kotikylänsä yhtäläisyyksiä. Todellisuuden ja fiktion erohan on se, että fiktion on oltava uskottavaa, ovat monet kirjalijat Mark Twainista alkaen todenneet.
Oikeusjuttu purkautui myös Mämmilä-sarjakuvaan. Tarmo Koivisto piirsi jakson, jossa Hilkan baarin kanta-asiakkaat maksavat paikallislehteen ilmoituksen, jossa he kumoavat kaikki pahanilkiset juorut joita Hilkan baarin emännästä levitetään. Fiktio korjaa todellisuuden haavat.
Osuva on myös kuvaus somalipakolaisen saapumisesta kylään. Kummastus muuntuu pian ystävyydeksi ja Muhammed Al-Zomal eli Mukku liittyy nopeasti osaksi yhteisöä. Hän päihittää pian kylän miehet löylynheitossa, tulkkaa Brysselin matkalaisia ja aloittaa luomuviljelyn. Entisaikain kylätarinoiden Kuikka-Koponen korvautuu Euro-Suomessa neuvokkaalla neekerillä.
Sopeutuminen on nopeaa puolin ja toisin. Mämmilän riemukkaimpia hetkiä on jakso, jossa Mukku luulee oudosti puhuvia savolaisia venäläisiksi ja saa isänmaallisuuden puuskan. "Te muista talvisota? Kola kestä!!! Suma ja Ratte!!!", hän huutaa mitään tajuamattomien turistien perään.
Lehtisarjoista kootuissa albumeissa näemme Euro-Suomen synnyn hämäläiskylässä. "Mikä vinlantialla alkoi, se euroviisuun päättyy", tuumivat kylän miehet saunan lauteilla. www.mammila.fi -albumissa uudet voimat jylläävät toden teolla. EU:n kokeiluprojektin puitteissa Mämmilään sataa tietokoneita verkkoyhteyksin lähes joka torppaan.
www.mammila.fi (2002) poikkeaa sarjan muista teoksista, sillä se on tehty suoraan yhdeksi tarinaksi, eikä sivun säännöllisesti ilmestyviksi paloiksi. Tämä näkyy tarinan yhtenäisessä kaaressa, vaikka sivut pursuavatkin yksityiskohtia. Lähes jokainen sivu on silti oma kokonaisuutensa, joka päättyy sen tiivistävään ruutuun.
Henkilögalleria on jälleen laaja. Tarmo Koivisto onnistuu kuitenkin nivomaan kaikki tarinaansa, eikä kukaan jää seinäkukkaseksi. Pääosan vie Mämmilän nuori polvi, jonka syntymisestä olemme lukeneet. Vanhan väistymisen vahvistaa Röngän kuolema albumin viimeisessä ruudussa, samalla sivulla jolla kuulemme seuraavan sukupolven olevan syntymässä.
Albumi on täydellisen huolellista laatutyötä. Lukijaa hemmotellaan yksityiskohdilla, harkitulla kerronnalla ja kevyesti karrikoiduilla hahmoilla. Elämän maku tulee ihmisten vanhenemisesta ja miljöön tarkasta havainnoinnista. Värit ovat suomalaisen kylän valjun tummat värit.
Mämmilän vahvuus on yksilön ja yhteisön nivominen yhteen. Todelliset ihmiset elävät elämäänsä, ja aika kulkee kulkuaan. Tulos on vahva suomalaisuuden tulkinta, kotomaamme koko kuva ja sen ystävälliset äidinkasvot aikalaistulkintana.
Vaikka www.mammila.fi kuvaa vain muutaman vuoden takaista aikaa, sen tapahtumat tuntuvat jo idyllisen kaukaisilta. Tieto- ja teletekniikan hulluimmat hullutukset ovat Mämmilässä vasta kehittymässä, kun me tiedämme kuplan jo puhjenneen. Mämmilän innostuksessa on yhä jotain naiivia viattomuutta.
Se mikä ei muutu on bisneksen moraali. Joku yrittää aina vetää välistä niin agraari-Mämmilässä kuin kyber-Mämmilässäkin.
Mämmilä rakentuu toden ja illuusion väliselle ei-kenenkään maalle. Lopputulos osoittaa, että kuva on näköisempi kuin mallinsa, todellisempi kuin todellisuus.
