Jano: Kémi. Suomennos Soile Kaukoranta. Jalava 1998.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Kémi on savannien puskarotta, joka asuu aavikon ja kuivuuden uhkaamana afrikkalaisessa kylässä. Elämä on kamppailua ruoasta ja juomasta, vaikka naiset ja hauskanpitokin kelpaisivat.
Kémin kylässä asuu monenlaisia eläimiä: leopardi, korppikotka, piikkisika ja sorsa. Asukkaiden välit eivät aina ole kovin lämpimät, sillä ruoan vähäisyyden vuoksi kavereita on välillä huijattava. Ja muutenkin huijaaminen on mukavampaa kuin rehellinen työ.
Albumi koostuu lyhyistä muutaman sivun sattumuksista, kuten kun Kémi yrittää varastaa leopardin kanoja ja onnistuukin. Kémin paras keksintö on pukeutua hengeksi ja panna kaverit luovuttamaan ruokansa sekä itse tislaamansa Afrikan ginin. Kémi on rakastunut Liliin, jota yrittää ahkerasti vokotella.
Kémi pystyttää aavikolle baarikojun, mutta hänellä ole mitä myydä. Kukaan ei anna olutta luotolla rahattomalle. Asiakkaat jaksavat silti roikkua toiveikkaina baarilla, aina siinä määrin että välillä on lakaistava syrjään janoon kuolleiden luut.
Kémi hälyttää Punaisen ristin pelastamaan kuivuuden uhreja, mutta kaverit valistavat että avustusjärjestö jakaa vain stressilääkkeitä tai maitojauhetta. Kémi keksiii viimeisen keinon; on kutsuttava apuun Juomarit yli rajojen -järjestö.
Kémi-rottaa voisi luonnehtia parhaiten sanalla streetwise - vaikka kylässä ei edes katuja ole. Nimikin on hauska, se tulee Mickey-nimen ranskalaisesta ääntämyksestä - vain tavujen paikkaa on vaihdettu.
Kémi tekee melko räävitöntä pilaa aiheista, joista meillä ei yleensä ole tapana vitsailla: Afrikan asukkaiden köyhyydestä ja oloista. Se on kuitenkin enemmän hilpeää hupailua kuin satiiria, ja hengeltään aivan erilainen teos kuin Reiserin mustanpureva Ulkoilmaelämää.
Tarinoissa on myös ripaus realismia: solidaarisuus käy vähiin kun kamppaillaan vähästä ruoasta. Oma suu on lähinnä kun syötävä loppuu.
Tätä realistisuuden tuntua lisää Janon piirrostyyli. Hän kuvaa luonnon, rakennukset ja maiseman hyvin realistisesti ja tarkasti, Afrikan keltainen kuumuus lyö albumista suorastaan silmille. Vaikka hahmot ovatkin eläimiä ja karrikoituja sekään ei realismia etsiviä lukijoita haittaa, niin tottuneita olemme puhuviin eläimiin sarjakuvassa.
Albumin tekijä, ranskalainen Jano eli Jean Le Guay (s.1955) on taitava piirtäjä, jolla on tunnistettava jälki. Hänen ensimmäinen sarjakuvansa oli esikaupungin rokkarirotta Kebra, joka täydentyi pitkien Afrikan matkojen jälkeen Afrikassa seikkailevaksi Keublaksi. Afrikka on useissa hänen sarjoissaan toistuva teema ja maisema. Uusi kaksiosainen Les fabuleuses dérives de la Santa Sardinha vie löytöretkien aikaan.
Gazoline et la planète rouge -albumi (1989) oli tieteishuumoria ja Paname (1997) hieno Pariisin kuvakirja. Jano on taitava eri ympäristöjen kuvaaja, ja hän on kuvittanut myös matkakirjoja. Bonjour les Indes (1991) vei Intiaan ja Rio de Janeiro (2001) Brasiliaan. Kehuttu Afrikan matkakirja Carnet d'Afrique ilmestyi jo 1986.
Niin sarjakuvien kuin matkakirjojenkin kuvissa ihmiset muuntuvat eläimiksi ja ympäristö on tarkkaan kuvattu. Käsityönä maalatut akvarellivärit hehkuvat samaa lämpöä kuin maisematkin. Realistisissakin kuvissa on hahmojen etäännytyksen vuoksi huumoria, joka on aina lämmintä ja humaania.
Osa sarjakuvan humaanisuudesta johtuu Janon tietoisesta poliittisesta epäkorrektiudesta. Hän rakastaa afrikkalaisiaan niin paljon, että uskaltaa kuvata heidät myös kaikkine heikkouksineen ja naureskellakin niille.
Jano on taiteellisena johtajana ranskalaisessa pitkässä animaatioelokuvassa Crossroad, la musique du diable. Se kertoo blues-muusikko Robert Johnsonin tarinan ja käsikirjoittajana on Jean-Luc Fromental. Janon piirrokset 2006 valmistuvaan elokuvaan osoittavat, että hän osaa piirtää suvereenisti myös rämemaiden bluesin maiseman.
