Dupuy & Berberian: Rakas talkkarini, Piinalliset painajaiset. WSOY 2003.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Käännössarjakuvan tilanne Suomessa on ollut 1990-luvun lopulta alkaen kehno. Käännöksiä ilmestyy surkean vähän ja kustantajat ovat lopettaneet lähes kokonaan maailman uusien suuntausten seuraamisen. Uutuuksia maailmalta tulee vain tipoittain - jos sittenkään.
Eräs hartaimmin odotettuja käännöksiä oli ranskalaisten Philippe Dupuyn (s.1960) ja Charles Berberianin (s.1959) hieno Monsieur Jean. Suomennosten ilmestyessä syksyllä 2003 sarja oli kasvanut Ranskassa jo kuusiosaiseksi.
Tiukasti yhdessä työskentelevillä herroilla on laaja tuotanto, josta suomeksi on saatu aiemmin vain maistiaisia. Heidän toinen albumisarjansa kertoo koulutyttö Henriettestä, lisäksi he ovat julkaisseet useita matkakirjoja sekä kuvittaneet mm. hienon lasten runoantologian Poésies.
Jeanin elämää -sarja kertoo pariisilaisesta Jeanista. Ensimmäisen romaaninsa julkaissut Jean elää nuoren miehen elämää, johon mahtuu juhlia, naisia ja kavereita. Episodimainen kerronta nostaa esiin muistoja ja arjen turhaumia.
Teemoiksi nousevat ystävyys ja matka kohti todellista aikuisuutta. Ystävät pysyvät ajoittaisista kahnauksista huolimatta, mutta Jeania ympäröivät ihanat naiset lisäävät sukupolvensa viimeisen poikamiehen turhautumista.
Nuoruus häviää jonnekin ja se on vaikea hyvästellä. Menetystä symbolisoi Jeanin isoisältään saama kirja, jonka kansiin hän piilotti 17-vuotiaana kirjoittamansa kirjeen, jonka saisi lukea vasta 30-vuotiaana. Kirja katoaa, niin myös kirje ja nuoruus. Menneiden rakkauksien ja tunteiden muistot eivät kuitenkaan valitettavasti katoa vaan nekin on elettävä yhä läpi.
Ikääntymisen ahdistus nousee huippuunsa Jeanin 30-vuotissyntymäpäivänä. Unettomuus ja kirjoittamisen vaikeus kertovat elämän suunnan puuttumisesta. Myöhemmissä albumeissa Jean löytää rakkautensa ja saa lapsen.
Päinvastoin kuin sarjakuvassa yleensä, Jean vanhenee tarinan kuluessa. Tämä lisää tarinoiden ulottuvuuksia, ja tarjoaa mahdollisuuden seurata ihmisen kypsymistä. Samalla lukijakunta laajenee, eri ikäisten on mahdollista tuntea nostalgiaa sarjaa lukiessaan.
Albumeissa on myös paljon huumoria, tarinat ovat oikeasti hauskoja. Huumori ei ole päällekäyvää vaan ovelaa, ja se liittyy enemmän kokonaisuuksien oivaltamiseen kuin nokkeliin heittoihin ja kompiin.
Kaksikon työskentelytapa on erikoinen, sillä he ovat molemmat Jeanin elämän käsikirjoittajia ja piirtäjiä. Tarina kehitellään yhdessä, samoin kuvat luonnostellaan yhdessä keskustellen. Myös puhtaaksipiirräntä tehdään yhdessä, eikä lopullisista sarjakuvista voi erottaa mikä on kenenkin työtä.
Jeanin elämää -albumien kuvat ovat uskomattoman kauniita. Selkeän viivan - ligne claire - tyyli yhdistyy onnistuneesti mennet vuosikymmenet mieleen tuovaan nostalgissävyiseen väritykseen ja kaupunkimaisemaan. Samaan koulukuntaan kuuluu Dupuyin ja Berberianin ystävä François Avril, jonka hienoja ja herkkiä sarjakuvia ei valitettavasti ole suomeksi muutamaa sivua enempää nähty.
Jeanin elämän kuvissa näkyy myös Jacques de Loustalin sarjakuvien vaikutus, vaikkapa avignonilaisessa huvilassa, jossa Jean vierailee. Albumien naishahmojen kasvonpiirteet on muovattu Amedeo Modiglianin tyylisiksi. Sattuma ei ole sekään, että tarinan taidenäyttelyssä seinillä on Matissea. Molemmat maalarit ovat tekijöiden suosikkeja.
Miljöökuvaus on hienoa ja tulkitsevaa, sarjan erääksi päähenkilöksi nouseva Pariisi henkii elämää ja toinen tapahtumapaikka Lissabon tunnelmaa. Myöhemmissä albumeissa siirrytään myös New Yorkiin.
Jeanin elämää on uuden kypsän aikuisen eurooppalaisen sarjakuvan hieno esimerkki. Se kertoo elämästä haikeasti, vailla kliseitä ja turhaa mahtailua, luottaa inhimillisyyteen ja tunteiden aitoon kuvaukseen.
