Matti Hagelberg: Holmenkollen. Jalava 2000.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Sekä Matti Hagelbergin graafinen tyyli että tarinat ovat hyvin omaperäisiä ja tunnistettavia. Hänen mustasta raapekartongista esiin kaivamissaan kuvissa on jykevää voimaa, mutta yllättävän paljon myös yksityiskohtia ja ilmaisevaa herkkyyttä.
Hagelbergin (s. 1964) tarinat ovat yleensä lyhyitä siivuja, täynnä yllättäviä yhdistelmiä ja mielikuvituksellisia tilanteita. Kaikki liittyvät kuitenkin temaattisesti yhteen, ja luovat uuden rinnakkaistodellisuuden tuntemallemme maailmalle. Useimpiin sarjakuviin liittyy jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne ja kerronnan keino on hyvin persoonallinen huumori.
Esimerkiksi eräässä Holmenkollen-albumin muutaman sivun sarjassa esiintyvät arkkitehdit Alvar Aalto ja Albert Speer sekä Walt Disney ja Veli Ponteva, monissa tarinoissa ovat mukana Jumala ja taiteilija itse. Hagelbergin töistä näkyy hänen liki ensyklopedinen kiinnostuksensa maailmaan, mutta muodoltaan hänen albuminsa ovat tiiviitä ja hallittuja. Yhdistelmä on iskevä.
Vaikka Hagelbergin maailma on pirstaleinen ja koostuu tasaveroisesti hyvinkin erilaisista aineksista, hän ei käännä maailmalle selkäänsä. Holmenkollenin huikeimpia sarjoja on vain kahden sivun ja kahdeksan kuvan Jorma Ollila nukkuu huonosti.
Huonounisuuden syy selviää heti: "Sipoossa oli nähty sosialismi. Silminnäkijät sanoivat, että se oli raahannut mukanaan Leninin ruumista." Varmuuden vuoksi Ollila kehottaa autonkuljettajaansa ajamaan Pelastusarmeijan ruokajonojen ohi varmistuakseen, että ne ovat vielä siellä. Ajankuva on komea.
Maailmalla Hagelberg on ahkerimmin julkaistuja suomalaisia sarjakuvantekijöitä. Hänen 127-sivuinen albuminsa Holmenkollen (2000) on ilmestynyt myös Ruotsissa (2001) ja Ranskassa (2002). Ruotsissa Holmenkollen palkittiin Urhunden-palkinnolla parhaana käännössarjakuvana. Myös hänen muita töitään löytyy useita eri kielilä.
Pääosa Hagelbergin töistä asettuu sarjakuvan rajojen sisälle, mutta jokin vuosi sitten Hagelberg teki myös oopperalibreton sarjakuviinsa perustuvaan oopperaan Marsin mestarilaulajat. Librettokin on vain yksi osa hänen taiteellisen työnsä kokonaisuutta, ei oma juttunsa.
Hagelbegrin hienoihin albumeihin lukeutuu myös Venuksen sulttaani (1996). Sen tarinat ammentavat populaarikulttuurin aarrearkusta, ja liikkuvat suvereenisti Marsissa tai tv-sarjan Colditzissa.
Kerronnan yhdistää tekijän oma persoona; Hagelberg on läsnä koko ajan. Osin hän esiintyy päähenkilönäkin, kuten tarinoissa Matti H. ottaa lomaa tai Matti Hagelberg kohtaa kuoleman. Sarjakuvassa lomailu itsestään on mahdollista, elämässä hiukan hankalampaa.
Kuviltaan Hagelbergin sarjat ovat poikkeuksellisia. Raapekartonkitekniikka tekee niistä teatterimaisen jäykkiä ja taustoista kulisseja. Mutta tämä on tarkoituskin, se sallii avaruusolioiden, tv-sarjojen sankarien ja pappien sijoittamisen samojen kansien väliin.
Tällä kuvantekotekniikalla mikään ei tunnu oudolta vaan kaikki on luonnollista. Hagelberg ei näe elämää yhtenä kimpaleena vaan hajanaisena. Todellisuudessa on monia eri totuuksia ja näkökulmia, taiteilija Hagelberg esittää siitä oman kaleidoskooppimaisen kuvansa. Se kuva on yhtä aikaa älykäs ja hauska.
