Hannu Hirvonen: Eroottinen eläintarina. Kemin sarjakuvakeskus 1991.

Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Hannu Hirvosen Kemin sarjakuvakilpailun 1988 voittanut seitsemän sivun sarjakuva Oi kuu oli suomalaisen sarjakuvan evo­luution hienoja loikkia. Tarinat ja kerronnan tapa olivat omin­takeisia ja uusia, piirtäjän taito ja sanottava olivat kehittyneet kypsiksi.

Eroottinen eläintarina oli 1990-luvun alun vakuuttavimpia kotimaisia albumeita. Hirvosen (s. 1951) ihmiset ovat kasva­neet vielä enem­män ihmisiksi kuin Oi kuussa, tiivistämisen ja oikean viri­tyk­sen löytämisen kyky oli löytynyt.

Albumin ensimmäinen sivu kertaa muutamassa ruudussa ihmisen suvun koko kehi­tyksen, alkulimasta maalle ja homo sapiensiin. Mmiljoonien vuosien kehitys on johtanut juuri tähän kertomukseen, ei mi­hinkään muuhun.

Yksittäinen tarina on tärkeä koska se on ainutlaatuisuudessaan kaikki. Olemme kukin oman elämämme evoluution huippu, kukaan muu ei elä elämäämme puolestamme.

Neljä ensimmäistä sivua antavat tehokkaasti albumille sen virityksen, tunnelman ja puitteet. Päähenkilö on mies, pääasia on rak­kaus. Tai elämä, jonka pääasia on rak­kaus. Näkökulma on ko­roste­tusti miehen.

Mies tapaa suden ja jäniksen: kaksi naista joita hän rakastaa ja joilta hän saa vasta­rakkautta. Molemmat jättävät miehen pala­takseen vanhoina takaisin. Mies rakastaa kumpaakin vilpittömästi koko elämänsä.

Mies kysyy jänikseltä: "Voiko rakkauden kääntää poikki niinkuin kat­kaisijasta? " Ei voi, koko elämämme on meissä, alkulimasta vanhuk­seen.

Miehen rakkaus suteen ja jänikseen on kaiken kattavaa. Mies on kuu, jonka valo ei ole omavoimaista. Hän heijastaa va­loa jota auringot - susi ja jänis - säteilevät.

Albumi kattaa miehen kaikki iäkäkaudet: lapsuu­den, aikuisuu­den ja vanhuuden. Ne ovat meissä koko elämämme ajan, ovat kätemme sileät tai ryppyiset. Vaikka ker­ronta yhdistää ajan eri tasot sekä unet, kuvitelmat ja reaaliset tapahtumat, se säilyttää jäntevyytensä ja herkkyytensä.

Kerronnan loi­kat ovat huimia. Realistiset tunnelmat vaihtelevat lentävi­en lautasten kanssa, ruudusta toiseen siirryttäessä saat­taa kulua kaksi se­kuntia tai 40 vuotta.

Intiimiä tunnelmaa korostaa loppusivuilla suden lukijaan suun­nattu katse ja äkillinen huudahdus "Tuohan lukee tätä!".

Toden totta, lukija hämmäs­tyy itsekin, minähän luen hyvin yksityistä tarinaa miehen elämäs­tä. Lukija ei kuulu tarinaan, mutta tari­naa ei myöskään ole olemassa ilman lukijaa. Tarina syntyy luki­jan sydämessä, hänen tulkin­tanaan eikä albumin sivuil­la.

Hirvosen grafiikka ei vie pääosaa tekstiltä. Hän jakaa melkein kaikki sivunsa 12 samankokoiseen selvästi rajat­tuun ruu­tuun. Piirokset ovat mustaval­koisuudessaan yksinkertai­sia, tasapaksulla vii­valla vedettyjä. Henkilöhahmoja on toisi­naan vaikea erottaa toisistaan, ihmis­kunta on kuvissakin yhtä.

Pelkistetty kuva johtaa pelkistettyyn ilmaisuun. Kaikkea ei tarvitse piir­tää eikä selittää, lukijan omalle mielikuvituksel­le jää paljon tilaa.

Henkilöiden puhe on yhtä pelkistettyä kuin kuvallinen ilmaisu. Virkkeet ovat yksinker­taisia mutta juuri siksi ilmaisuvoimaisia. Hir­vonen poimii tekstiinsä vain oleellisen. Tarina etenee reippaasti grafiikan tietystä tasapaksuudesta huo­limat­ta.

Eroottisen eläintarinan sisään on kirjoitettu myös paljon huumo­ria. Tilan­teiden äkillinen vaihtelu, osuva dialogi ja ufojen ilmestyminen kuin eloku­vassa Life of Brian ovat mo­nesti myös hauskoja. Vähäeleiselläkin huu­morillakin on sijansa, albumi osoittaa.

Eroottinen eläintarina on tun­teelli­nen mutta ei makeileva, herkkä mutta ei kosiskeleva, yksityinen mutta yleinen.