Guido Crepax: Emmanuelle. Kolme osaa 1991. Suomennos Kari Salonen. Semic.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Jos olisi nimettävä se sarjakuvapiirtäjä jonka tyyli näyttää eniten 1960-luvulta, niin ehdokkaani olisi Guido Crepax. Hän oli 1960- ja 70-luvun keskeisiä kulttipiirtäjiä, mies jonka vaikutus sarjakuvan sisallölliseen kehitykseen ja kieleen oli arvaamattoman suuri.
Crepax (1933-2003) teki sarjakuvansa loppuun asti samalla tyylillä mutta ne ovat tuoreita edelleen. Tämä lienee vastaansanomaton todiste siitä, kuinka paljon aikaansa edellä Crepax oikeastaan olikaan. Siinä missä monet 1960-luvun elokuvan suuret gurut ovat läpeensä vanhentuneita Crepaxin sarjakuva ei ole. Aidosti moderni on aina modernia kuten parhain funktionalistinen arkkitehtuuri.
Milanolainen Crepax opiskeli arkkitehdiksi, mutta elätti aina itsensä kuvittajana ja sarjakuvantekijänä. Hän aloitti uransa 1953 kuvittamalla jazz-levyjen kansia, kirjoja saduista Alberto Moraviaan, piirtämällä mainoksia sekä lääketieteellisen Tempo medico -lehden 180 numeron kannet.
Sarjakuvaan Crepax siirtyi 1965, kun aikuisten sarjakuvalehtien tienraivaaja Linus alkoi ilmestyä. Lehden Neutron -sarjakuvasta kasvoi pian esiin Valentina, Crepaxin tunnetuin hahmo.
Valentina on johdatus aikansa aatehistoriaan. Sen läpi suodattuivat niin jazz, elokuvan uusi aalto, muoti, science-fiction, psykoanalyysi kuin politiikkakin. Ulkonäkönsä Valentina sai mykän elokuvan näyttelijä Louise Brooksilta.
Valentinan ohella syntyi muitakin seksuaalisuuden, pakkomielteiden ja unelmien rajamailla liikkuvia naishahmoja kuten Anita ja Bianca. Bianca-albumi Mieletön talo ilmestyi suomeksi 1975, aikuisten sarjakuvan Suomen ilmastoon aivan liian varhaisena kevätesikkona.
1970-luvulla Crepax muunsi sarjakuviksi eroottisen kirjallisuuden klassikkoja kuten O:n tarinan, Justinen ja Casanovan muistelmat. Crepaxin kiinnostus painottui yhä enemmän seksuaalisuuden sisältämään valtaan.
1978 ilmestynyt Emmanuelle perustuu Emmanuelle Arsanin romaaniin ranskalaisen diplomaatinrouvan eroottisesta elämästä Bangkokissa. Elokuvana tarinasta tuli tehokas kassojen täyttäjä maailman joka kolkalla.
Sarjakuvana Emmanuelle on valitettavan sileä ja sovinnaisen kaupallinen, mutta se antaa aavistuksen Crepaxin kyvyistä. Crepax tekee sarjakuvansa sivuina, ei kuvina. Kokonaisuus alistaa yksittäiset kuvat.
Silti jokaisella kuvalla on oma tärkeä merkityksensä. Crepaxin bravuuri on kuvan jako osiin, jolloin yhtäaikaiset tapahtumat kaatuvat lukijan päälle. Yksityiskohdat korostuvat ja aika pysähtyy. Hetkellä on merkitys, elämä on tässä, ei toisaalla. Vaikka Crepaxin sarjakuvissa on aina vahva tarina, hän on pikemminkin kuvaaja kuin kertoja.
Siksi Crepaxin sinänsä kalsea rapido-piirros on helposti luettavaa, eikä kaipaa normaalisarjakuvan ruudusta seuraavaan kuljettavaa sulavuutta. Tietty viileys on tietoista: Crepax on itse sanonut itseään sarjakuvan Bergmaniksi.
Vaikka aika on yleensä sarjakuvan kerronnan keskeinen elementti, Crepax onnistuu häivyttämään sen. Kuva on pysähtynyt, mutta silti elävä. Sarjakuva on tilassa kerrottua aikaa, mutta Crepax liikkuu itsetietoisen luottavaisesti tilan ja ajan veitsenterällä.
Emmanuelle on eroottinen sarjakuva, mutta senkin keskeinen kysymys on valta. Valta on heikkouden ja vahvuuden välisen suhteen muurauslaasti. Rakkauteen sekä sen fyysisessä että henkisessä muodossa sisältyy aina vallan käyttöä. Pelkistetyimmillään vallan ja seksuaalisuuden suhde ilmenee sadomasokismissa, joka on Crepaxin toistuvia aiheita. Emmanuellessa se näyttäytyy vain silkoisimmalta osaltaan.
Crepaxin sarjakuvat ovat kaukana luterilaisesta maailmankuvasta. Niissä valta ja sen veriveli paha ovat läsnä ja voivat hyvin. Ihminen ei ole tasoissa ylimaallisten voimien kanssa kuten luterilainen jumalansa kanssa. Crepaxin jumala ei ole sosialidemokraatti.
