Baru: Auringon valtatie. Suomennos Ville Keynäs. Like 1997.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Auringon valtatien syntyhistoria on ranskalaiseksi albumiksi erikoinen. Suuri japanilainen kustantamo Kodansha tilasi piirtäjä Barulta - oikealta nimeltään Barulea Hérve - Japanin markkinoille manga-sarjakuvan. Ja Baru piirsi; tuloksena syntyi 430 sivua vauhdikasta ja sivukooltaan totuttua eurooppalaisalbumia pienempää kerrontaa.
Japanilaisuus ei mitenkään hallitse teosta, vaan Baru piirtää omalla kulmikkaan liukkaalla tyylillään. Hänen kuvansa ovat velkaa Jose Muñozille, mutta eivät kopioiden vaan hengeltään.
Karim ja Alexandre ovat koillisen Ranskan taantuvalla teollisuusvyöhykkellä Lorrainessa asuvia nuoria miehiä, jotka sattuma heittää samalle pakomatkalle.
Arabi Karim saa päälleen paikallisen äärioikeistolaisen johtajan vihat ja joutuu kirjaimellisesti pakenemaan henkensä edestä. Matka vie etelään, pitkin Auringon valtatietä.
Kuten road movien lajiin kuuluu, matkalla tavataan monia erilaisia tyyppejä: rekkakuskeja, huumekauppiaita sekä hallitsevaa vaimoaan vastaan kapinoiva kauppadustaja.
Baru (s. 1947) on työväenluokkaisen kommunistikodin lapsi Ranskan pohjoisosasta. Hän on yhä kiinnittynyt taustaansa, useimmat hänen työnsä liittyvät samaan miljööseen.
Baru on mestarillinen tietyn sosiaalisen tilanteen ja yhteisön kuvaaja. Liikkuessaan mikrotasolla työväenluokan nuorten miesten lauantai-illan toilailuissa Baru piirtää myös tarkan kuvan perinteisen teollisuuden kuolinkamppailusta Euroopassa.
Barun esikoisalbumi Quéquette Blues oli hieno kuvaus juuri näistä syrjäkaupunkien työväenluokan nuorista. Albumissa Sur la route encore piirtäjän itsensä näköinen mies kulki samoissa maisemissa. Barun myöhempään tuotantoon kuuluu mm. Le Chemin de l'Amerique, algerialaisen miehen karu matka ammattilaisnyrkkeilijäksi Yhdysvaltoihin ja katoaminen.
Auringon valtatiessä kerronta käynnistyy mahtavan terässulaton masuunin räjäyttämisestä. Vanhat karskit työläiset katsovat vierestä vaiteliaina ja kyyneliään niellen.
Työpaikkojen hävitessä siirtolaiset saavat syyt niskoilleen, kun rappio herättää menneen suuruuden kaipuun, jolloin ranskalaisella työläiselläkin on työtä ja arvostusta. Nuoret elävät jo eri maailmassa ja ristiriidat kärjistyvät. Hallitseviksi nousevat miehiset arvot ja väkivalta.
Tästä tappion maisemasta kerää kannatuksensa kansallismielinen äärioikeistolaisuus, uusi fasismi. Juuri Barun kuvaama koillis-Ranskan kuihtunut teollisuusvyöhyke on Jean-Marie Le Penin Front Nationalin vahvimpia alueita Ranskassa.
Tarinaa kantaa rappion maisemassa purjehtimisesta huolimatta selvä optimismi jonka sekaan limittyy lämmintä huumoria. Tehtaan varjosta alkanut tarina päättyy aurinkoiselle Välimerelle. Vainoajat tuhoavat itsensä ja pakolaisten paluu kotiin voi alkaa.
Barun töiden paradoksi on se, että ne ovat äärimmäisen polittiisia pyrkimättä olemaan lainkaan poliittisia. Niiden politiikka on kantapään kautta opittua, ei pariisilaisintellektuellien teoreettisia julistuksia.
Baru osoittaa eron eräässä Auringon valtatien episodissa. Karim ja Alexandre kohtaavat vuoden 1968 kapinallisista jääneet viimeiset mohikaanit tyhjentyneessä kommuunissa. Ja mitä heistä on tullut? Huumekauppiaita.
Barun sarjakuvien poliittisuus on kadun politiikkaa työväenluokan näkökulmasta. Sen työväenluokan, josta älymystö aina puhui eikä koskaan tavannut. Sen työväenluokan, jota Baru ei ole koskaan jättänyt.
