Rene Goscinny, Albert Uderzo: Asterix. 31 albumia vuodesta 1969. Egmont.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Asterix on vilpittömän kansallistuntoinen sarjakuva, oikeastaan suorastaan yltiösovinistinen. Koko muu Eurooppa on jäänyt Rooman imperiumin vallan alle, vain pieni gallialaiskylä pitää puoliaan. Apunaan sillä ovat omat sankarit, pieni ovela Asterix ja iso väkivahva Obelix.
Asterix-sarjakuva kokoaa kaikki mahdolliset ennakkoluulot ja kliseet ranskalaisten naapurikansoista: saksalaiset ovat sotaisia ja tyhmiä, belgialaiset laiskanpulskeita ja oudosti puhuvia, britit naurettavia pellejä ja espanjalaiset tyhmänylpeitä.
Obelixin usein toistuva lausahdus Hulluja nuo roomalaiset tuleekin lukea Hulluja nuo ulkomaalaiset.
Toisaalta sarja on kansallismielisyydessään tasapuolinen, kaikkia haukutaan yhtä lailla. Galliassa eli Ranskassa kaikki vain on parempaa ruoasta muihin elämän iloihin.
Omiakin kansallisia heikkouksia toki pilkataan, gallialaisten riitelynhalu ja yltiöyksilöllisyys ovat toistuvia vitsejä. Tosin nämä ovat piirteitä, joista ranskalaiset ovat ylpeitä. Ehdoton individualismi on osa kansallista myyttiä.
Asterix aloitti vuonna 1959 uuden Pilote-sarjakuvalehden ensimmäisessä numerossa. Jatkokertomuksena pyörinyt sarja julkaistiin pian myös albumina peräti 6 000 kappaleen painoksena.
Asterixeja on myyty maailmalla ainakin 300 miljoonaa albumia. Asterix on valloittanut maapallon lisäksi myös avaruuden; Ranskan ensimmäinen satelliitti 1960-luvulla kantoi hänen nimeään.
Sarjan loivat piirtäjä Albert Uderzo (s. 1927) ja käsikirjoittaja René Goscinny (1929-77). Alun tavanomainen seikkailusarja muuttui pian yhteiskunnalliseksi satiiriksi ja Ranskan politiikan ajankohtaiset kiemurat liitettiin onnistuneesti mukaan tarinoihin.
Asterix ja Obelix kiersivät ahkerasti eri puolilla maailmaa ihmettelemässä muiden kansojen kummallisuuksia. Pian kaava alkoi toistaa itseään ja naapurit loppua. Käsikirjoittajan, nerokkaan monitoimimies Goscinnyn kuolema katkaisi sarjan kärjen. Albumeja ilmestyy yhä, mutta entiselle tasolle ne eivät nouse.
1960-luvun albumit edustavat Asterixin kultakautta, niillä se loi menestyksensä meilläkin. Ensimmäinen Suomessa julkaistu teos oli Asterix ja Kleopatra vuonna 1969. Se toi sarjakuvalle Suomessa kokonaan uuden lukijakunnan, moniulotteista ja tyylikkäästi tehtyä tarinaa kaipaavat aikuiset. Tai nuoret ja uteliaat. Asterix ja Kleopatra on se albumi, joka opetti minutkin oppikoululaisena katsomaan sarjakuvaa aivan uudella tavalla.
Suomalaisten onneksi Asterixien käännökset ovat huipputasoa. Ne välittävät hienosti alkuperäisteoksen villin huumorin aina onnistuneita kielivitsejä myöten. Parhaat Asterixit ovatkin huipputyötä, jossa kuvan laatu ja tarinan runsaus palkitsevat lukijan.
Huumoria on joka puolella: tarinan puitteissa ja käänteissä, hahmoissa, sanaleikeissä ja kuvissa. Muistelkaapa vaikka kohtausta jossa Obelix puhuu vapisevin hieroglyfein egyptiläiselle.
Eurooppalaisen sarjakuvan suuri oivallus on sarjakuva-albumi, perinteisesti nelivärinen 48-sivuinen ja A4-kokoinen sarjakuvakirja. Se mahdollisti uutta etsivän piirrostyön, kunnollisen sivutaiton sekä värien käytön, mutta ennen muuta tarinoiden syvällisemmän kehittelyn.
Asterixin merkitys eurooppalaiselle sarjakuvalle on arvaamattoman suuri. Se hankki sarjakuvalle uuden lukijakunnan ja arvostuksen sekä vakiinnutti lopullisesti albumimuodon julkaisukanavaksi.
Sarjakuvan matka aikuisuuteen saattoi alkaa.
