Benoit Sokal: Ankardo. 12 albumia vuodesta 1984.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Tarkastaja Ankardo on 1980-luvun sarjakuvan suuria menestystarinoita. Belgialaisen Benoit Sokalin ensimmäinen Ankardo-albumi Koiran paluu ilmestyi 1981 ja keräsi kasapäin mainetta ja kunniaa.
Ankardo oli aikanaan raikas ilmestys: populaarikulttuurin kaikkia mahdollisia kliseitä, omalaatuista huumoria ja näyttävää piirrosjälkeä yhdistävä Humphrey Bogartin, tarkastaja Columbon ja Aku Ankan chandlermaisia repliikkejä mutiseva inkarnaatio.
Sokalin (s. 1954) värit olivat apean upeat, albumien hengen mukaiset. Lempeässä kuolemassa (1983) Ankardo eli suohuurujen, löyhkän ja rappion kirjomassa ilmassa, värit saivat kylmyyden tuntumaan lukijan säärissä asti.
Vähitellen Sokal laajensi näkökulmaansa ja amerikkalaisuus sai seurakseen eurooppalaisuuden. Lempeä kuolema oli pastissi Georg Büchnerin Woyzeckistä. Ankardo sai lisää syvyyttä, dekkarijäljitelmä muuntui rappion ja kuoleman kuvaukseksi.
Sokal teki tiuhaan tahtiin albumin vuodessa. Viidennen albumin Amerzonian ilmestyessä väsymys alkoi ja näkyä. Tarinoiden kliseet eivät uudistuneet, parodia katosi taivaan tuuliin ja kerronnan ilon myötä katosi myös lukemisen ilo.
Sokal piti taukoa neljä tervetullutta vuotta. Valkoisessa Cadillacissa (1990) Sokal uudistui ja löysi jälleen omalaatuisen huumorinsa, vieläpä entistä monipuolisempana.
Ankardo pestautuu etsimään maalaisperheen sotivaan No mans landiin kidnapatun tyttären. Juoni on yhtä samantekevä kuin minkä tahansa b-elokuvan. Sillä on Sokalille merkitystä enemmän tilanteina kuin letkeänä kokonaisuutena.
Juoneksi riittää strukturalistitutkija Vladimir Proppin klassinen ihmesadun morfologia yksinkertaisimmillaan: esiintyy puute, jota poistamaan sankari lähetetään. Hän joutuu taistelemaan pahaa vastaan hyvien voimien avustuksella ja saa lopulta palkkionsa.
Sokal keskittyi henkilöihin, jotka saivat lisää syvyyttä ja särmää. Ankardon omakin persoona kiteytyi; sankarin roolin karttaminen sai jo psykologistakin uskottavuutta. Aiemmin albumeissa esiintyneet ihmiset putosivat Valkoisesta Cadillacista kokonaan pois; kaikki hahmot ovat eläimiä.
Valkoinen Cadillac on populaarikulttuurin tuote potenssiin kaksi. Lukija ei päästetä unohtamaan sitä, että hän lukee sarjakuvaa. Kuvaan ilmestyvä Fernand-koira muistuttaa Ankardoa ensimmäisessä albumissa solmitusta tuttavuudesta: ”Sama tekijä, sama sarja!"
Pelastamalleen pikkupojalle Ankardo vähättelee tekoaan: "Sinun on kiittäminen sarjakuvaa. Se tuottaa toisinaan sankareita, joiden sielun suuruus ylittää tavalliset mitat!"
Uudemmissa albumeissaan Sokal alkoi kätkeä sanottavansa yksittäisiin repliikkeihin tai sivujuoniin. Parodia ulottuu nyt myös populaarikulttuurin ulkopuolelle, Hukkuneessa saaressa (1992) siirrytään Chandlerista Hemingwayhin.
Hukkunut saari muutti viinaa imevän rapautuneen Ankardon lerpahtaneeksi keski-ikäiseksi oluen imijäksi. Ankardo ei muiden silmissä sankaruutta kaipaa, mutta uskaltaa jälleen olla oman elämänsä sankari.
Sokal on tehnyt uuden Ankardon lähes vuosittain, Sairaanhoitajan veriset kädet (2003) on sarjan 12. albumi. Suosio on meilläkin ollut niin suuri, että kaikki on myös käännetty. Uusin Le buveur en col blanc ilmestynee myös suomeksi. Sarjakuvien ohella Sokal on keskittynyt Amerzonia ja Syberia -pelien tekemiseen.
Viime vuosina ei sarjassa ole enää tapahtunut mullistuksia. Piirrostyö on luistavaa, tarinat ovat huolellisesti kirjoitettuja ja Ankardon luonne on pehmentynyt, kuten albumien värityskin. Poissa on aiempi äärimmilleen romantisoitu rappio, sen korvaavat selkeys, kiinteys ja arkinen pessimismi.
