Andrew Vachss, Hannu Lukkarinen: Alamaailma. Kaksi albumia 1998. Like.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Alamaailman ykkösalbumi Pummi on kuvitelma tulevaisuudesta, joka ei ole niinkään kaukainen. Maailma on muuttunut koska arvot ovat kääntyneet nurin. Ihmisiä johtavat säännöt, ei moraali. Säännöillä ei ole moraalia, ne ovat sellaisia miksi ne sovitaan.
Alamaailmassa elää erilaisia ryhmiä: pelipojat, skootteripojat, taikatytöt ja musiikkipojat. Säännöt kieltävät taistelun muiden ryhmien kanssa. Kaikki muuttuu kun pelipojat tappavat tunnelissa heihin törmänneen pummin.
Alkaa pohdinta: pitäisikö tappamisesta antaa pisteitä, merkkejä jotka ratkaisisivat ryhmän sisäisen hierarkian? Pisteistä sovitaan ja pummien metsästys alkaa. Pian sitä tekevät kaikki ja pelissä pärjäämisestä tulee tärkeää.
Hannu Lukkarisen (s.1949) piirtämä tarina perustuu yhdysvaltalaisen Andrew Vachssin (s.1942) novelliin ja vie oleellisten moraalisten kysymysten ääreen. Vachss on ahkerasti käännetty kirjailija ja lasten hyväksikäyttötapauksiin erikoistunut lakimies.
Vachssin juristin arkityössään keräämät ankarat kokemukset heijastuvat hänen teksteihinsä. Hänen kuvaamansa maailma on kova, petomainenkin. Vachss uskoo, että totuus löytyy käyttäytymisestä ja että pahuutta on olemassa. Vachssin romaaneja on myös suomennettu: Shella (1995), Flood (1996), Strega (1997) ja Kivun hallinta (2002).
Vachssin tinkimätön näkemys maailmasta pahuuden tyyssijana kasvaa hänen teoksissaan aina pateettisuuteen asti. Lukkarinen on piirtänyt tarinan alkuperäistekstin hengessä jyrkän mustavalkoiseksi. Suurten kuvien jylhyys heijastaa alamaailman tunnelien valon ja varjon vaihtelujen dramaattisuutta sekä Vachssin tarinan raadollisuutta.
Toisessa Alamaailma-albumissa Rakkauden tunneli päähenkilö ei kestä lasten itkua. Hän alkaa pelastaa lapsia alamaailman raakuudelta; ryöstäjiltä ja hyväksikäyttäjiltä. Joskus virasto teki sen, mutta nyt yksinäisen taistelijan on toimittava itse.
Koko albumi etenee välähdysmäisesti kertojan äänen varassa, puhe ja yhtenäinen toiminta jäävät toissijaisiksi. Sarjakuvan yleensä kuvasta toiseen purkautuvaa logiikkaa etsivälle tarina tökkii. Lukkarinen on valinnut keinokseen ihmisten tekojen kuvauksen. Henkilöiden ajatukset jäävät piiloon. Vachssin tapaan toiminta ratkaisee, eivät motiivit.
Alamaailman oli tarkoitus kasvaa kansainväliseksi moniosaiseksi sarjaksi, mutta se jäi kesken. Saksalainen käännös ehdittiin ykkösosasta sentään saada.
Aivan toisen tyyppinen Lukkarisen piirrostyö on Ronkoteus (2002). Se on onnelliseksi muutettua loppua lukuunottamatta Arto Paasilinnan romaaniin Lentävä kirvesmies perustuva veijaritarina kolmen tuhannen vuoden takaisesta Suomesta.
Ronkoteus on nokkela mies, joka keksii kesyttää kotkat lennättämään itseään taivaalla. Matka käy kohti etelää, Ruotsiin, germaanien maille ja aina Välimerelle sekä Lähi-Itään saakka. Ronkoteus on suomalaisen osaamisen lähettiläs, hän rakentaa saunoja, siittää lapsia, hoitelee sotimiset, voittaa shamaanit ja merirosvot ja kehittelee ohimennen lisää jumaliakin.
Tuliaisina hän tuo tiedon valoa suuresta maailmasta. Ronkoteus on supisuomalainen Prometheus, kuten hänen nimensäkin jo antaa aavistaa. Kerronta kulkee veijaritarinan kaavan mukaan, pirstaleisena ja itseään toistavana nokkeluuden triumfina aina kyllästymiseen asti. Järkälemäisellä albumilla on mittaa 196 sivua.
Visuaalisesti Ronkoteus on näyttävää jälkeä. Hannu Lukkarinen on kokenut kuvittaja joka taitaa aikakauden kuvat. Hänen tyylinsä on dramaattinen, jokainen ruutu on ladattu täyteen jännitettä ja yksityiskohtia.
Ronkoteus on piirretty suoraan digitointipöydälle eli ilman mustetta. Lukkarinen käyttää paineentunnistavaa digitaalikynää, joka siirtää viivan piirustuslevyltä suoraan tietokoneen muistiin.
