Jose Muñoz ja Carlos Sampayo: Alack Sinner. Neljä albumia vuosina 1989 - 1997. Oulun sarjakuvaseura ja Like.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Alack Sinnerin kosmos on New York City, maailma jossa valon ja varjon raja leikkautuu jyrkkänä ja äkillisenä. Jose Muñozin piirrokset ovat rajussa mustavalkoisuudessaan hänen kuvaamansa todellisuuden vertauskuva. Sinner on poliisin työt lopettanut yksityisetsivä, illuusioton yksinäinen susi.
Juonikuvioiltaan ensimmäisten tarinoiden lyhyet sarjakuvanovellit varioivat chandlermaista kaavaa. Tekijät syventävät kuitenkin pian luomaansa maailmaa ja pääsevät jopa todellisiin irtiottoihin, he ovat jopa itsekin mukana episodissa Elämä ei ole sarjakuvaa, beibi.
Piirtäjä Jose Muñozin (s.1942) ja käsikirjoittaja Carlos Sampayon (s.1943) sarjakuvien vetovoima on siinä taidossa, jolla he hyödyntävät sarjakuvan mahdollisuuksia. Kaavankin mukainen juoni saa Muñozin kuviin yhdistettynä ulottuvuuksia joita muut kerrontamuodot eivät tavoita.
Muñozin sarjakuvissa ihmiset eivät ole näköispatsaita. He ovat ulkonäkönsä, ajatustensa ja tunteidensa summa, näköisiä myös syvemmältä. Toistuvat lähikuvat kasvoista korostavat ihmisen osuutta kerronnassa.
Argentiinasta 1970-luvun alussa Eurooppaan emigroituneiden Muñozin ja Sampayon taiteelliset pyrkimykset näkyvät heti ensimmäisistä tarinoista; voimakas mustavalkoisuus, suuntautuminen naturalismista kohti ekspressionismia, kohti tunteen kuvausta ohi tapahtumien pintatason.
Kuvat ovat latautuneita, ennalta arvaamattomia ja juuri ja juuri ruudun rajoissa pysyviä. Ympäristö on kuvattu huolellisesti, ei kuitenkaan kopioimalla vaan tulkitsemalla sitä. Roskakorissa lojuvat lehdet kertovat jopa tapahtumien ajankohdan. Kaikkien Muñozin ja Sampayon sarjakuvien taustalla soi blues, mustan miehen musiikki.
Muñozin rähjäisen musta grafiikka on nautinnollista luettavaa. Isot mustat pinnat vuorottelevat herkkien viivojen kanssa, ja piirrokset muuttuvat sarjan edetessä yhä näyttävämmiksi mustan ja valkoisen taistelukentiksi. Ihmishahmot ovat yleensä jykeviä ja painavia. Muñoz on syystäkin eräs eniten matkittuja sarjakuvapiirtäjiä.
Tarinoita yhdistää usein köyhyyden ja rappion vääjäämätön yhteenkuuluvuus. New Yorkin vähäosaisilla ei ole odotettavissaan mitään hyvää, joten he eivät sitä myöskään odota. Kertomusten surumielisyys on syvää.
Alack Sinner uppoaa syvälle latinojen ja mustien, köyhien ja syrjittyjen maailmaan. Kohtaamisia-albumissa hän tapaa tyttärensä Cherylin, mustan äidin lapsen joka ei enää tunne häntä. Sinner tietää, että hänen tyttärelläänkin on tulevaisuus, hän ei vain tiedä millainen.
Albumien tarinat ovat 1970- ja 1980-luvuilta, mutta ne eivät tunnu hiukkaakaan väljähtyneiltä. Suurkaupungit ovat yhä suurempia ja sivullisuus on yhä monen osa, eivät köyhyys ja rikollisuuskaan ole hävinneet metropoleista.
Muñozin ja Sampayon muista sarjakuvista on suomennettu Joen Baari (1991), jonka kaikki viisi novellia liittyvät tavalla tai toisella Sinnerin kantakapakkaan Joen baariin. Suomeksi on julkaistu myös hieno mustan laulajan elämäkerta Billie Holiday (1992). Muñozin piirtämä, dekkarikirjailija Jerome Charynin rikostarina ilmestyi nimellä Käärmeen hammas (1997).
Melankolisuudestaan huolimatta Alack Sinner ei ole nihilistinen sarjakuva. Siinä pilkahtelevat jonkinlainen vaistonvarainen marxilaisuuden itu, luokkaylpeys, alistettujen solidaarisuus ja yhteenkuuluvuus.
Puhdasoppisesta marxilaisuudesta ei ole kyse, sillä köyhät eivät itse miellä yhteisyyttään. Heidän paikkansa osoittaa se monimutkainen ja etäinen yhteiskuntakoneisto, jonka kekoon hekin kortensa kantavat. Yhteiskunnan ylärakenne on karnevalisoitu taustakulissi, slummin julisteissa hymyilee Jimmy Carter.
Kaikkien köyhien ja kurjien yhteisten syntien sijaiskärsijänä on surumielinen Alack Sinner. Sinner onkin suomeksi syntinen, synnin tekijä.
