Carl Barks: Aku Ankka. Noin 70 albumia eri sarjoissa.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Suomalaisen Aku Ankan suosio on ainutlaatuista, sillä se on sekä suurta että pysyvää. Aku Ankka on kolonialisoinut kollektiivisen alitajuntamme sukupolvesta toiseen. Mutustelemme ikimuistoisimpia sitaatteja edelleen, periytyvät ne sitten 1950-luvun lehdistä tai parhaiden tarinoiden runsaista uusintapainoksista.
Kuka voisi unohtaa Joe-pojan Singaporesta? ”Kaada se litku takaisin lehmään! Se ei kelpaa edes kannen pesemiseen!” Entä Akun uran ulosottomiehenä: ”Pim! Olet ulosottomies. – Lesket ajan pimeään syysyöhön ja riistän lapsilta heidän lelunsa”.
Todellisen ankka-asiantuntijan erottaa siitä, että hän pystyy kertomaan esimerkiksi montako sangollista vettä virtaa joka päivä Ankkalinnan kanavan kautta. Hän tietää myös, mitä vastata tarjoilijan toteamukseen siitä, että kirsikat maksavat viisi markkaa kappale.
Tunnetuimpia, pidetyimpiä ja luetuimpia Aku Ankka -tarinoita yhdistää niiden tekijä: Carl Barks. Nerokas ankkapiirtäjä puhalsi elämän kuivakkaan Ankkalinnaan, antoi Akulle hänen viehättävän luonteensa ja loi monet Ankkalinnan asujaimistoon kotiutuneet hahmot.
Näitä ovat muun muassa Charles Dickensin Saiturin joulu -tarinasta kehitetty Roope Ankka, ärsyttävän onnekas Hannu Hanhi, nerokas keksijä Pelle Peloton, Karhukoplan epäonniset konnat ja ainoa Roopen kanssa rikkaudessa kilpaileva ankka, etelä-afrikkalainen kaivosmagnaatti Kulta-Into Pii.
Muualla maailmalla pidetyin hahmo on usein Mikki Hiiri, tuo pikkunäppärä nilkki, joka onnistuu aina. Suomalaisten suosikki Ankkalinnassa on Aku Ankka, äksy epäonnistuja. Jos tämä ei kerro jotain suomalaisesta kansanluonteesta, niin mikä sitten?
Disneyn studioiden tehdasmaisen anonymiteetin vuoksi ankkoja 1943–66 piirtänyt Barks tuli tunnetuksi vasta eläkkeelle siirtymisensä jälkeen. 1970-luvulla tuli laajemminkin tunnetuksi, kuka ”se hyvä piirtäjä” oli.
Barksin sarjoissa ja hahmoissa on luonnetta, piirrokset ovat yksinkertaisuudessaan äärettömän ilmaisevia ja sivutaitto on aina selkeä.
Barks (1901–2000) sai elää pitkään ja pääsi itsekin nauttimaan maailmanlaajuisesta suosiostaan. Hänen ankkojaan on saatavilla useilla eri kielillä mittavina kokoelmasarjoina, ja 6 215 sivun, 190 kansikuvan ja 396 käsikirjoituksen tuotannosta riittääkin julkaistavaa.
Fanien piirissä on kehittynyt aivan oma tieteenlajinsa: ankistinen tutkimus. Se on Ankkalinnan ja sen asukkaiden elämää, sosiaalisia suhteita, fyysistä ympäristöä ja fysiologiaa luotaava monialainen, mutta ei kuitenkaan aivan vakava tiede. Tutkimuksen ainoan kanonisoidun lähdeaineiston muodostavat Barksin piirtämät tarinat.
Monia ankistien mieltä kutkuttaneita kysymyksiä onkin jo selvitetty. Saksalaiset ovat laatineet perusteellisia tutkimuksia mm. Ankkalinnan oudosti muuttuvasta ilmastosta, ankkojen hampaista sekä estetiikasta ja järjestäytyneestä rikollisuudesta Ankkalinnassa.
Monen mielestä mielenkiintoista on myös se, miksi vain naiset käyttävät kenkiä Ankkalinnassa. Sekin on Saksassa selvitetty. Viime aikoina ankistit ovat paneutuneet Ankkalinnan oikeusjärjestelmään, diplomatiaan ja sotalaitokseen. Myös alaikäisten oikeuksia sekä lehdistön rakennetta Ankkalinnassa on tutkittu, samoin kaupungin jätehuoltoa. Erityisen mielenkiintoista on keskustelu Ankkalinnan uskonnoista.
Ankistisen tutkimuksen teesi on sama kuin Barksillakin työssään: pääasia, että ankkojen parissa on hauskaa. Saksalaiset ankistit aloittavatkin kokouksensa laulamalla Akun menestysiskelmän ”Suo mulle hauta pohjassa meren, kun vanhuuden peikko jo hyytävi meren”.
Barksin ankat taipuvat moneen käyttöön ja tarpeeseen. Perheeni on täydellisen uskonnoton, ja olen jo hamalta 1980-luvulta lukenut joka vuosi jouluevankeliumiksi Barksin klassikkotarinan Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun. Tunnelma on harras, kun kaivan esiin vuoden 1956 Aku Ankan, jossa tarina ensi kerran julkaistiin, ja luen sen pöydän ääreen kokoontuneelle seurakunnalle.
