Léo Malet, Jacques Tardi: 120, Rue de la Gare. Suomennos Marja Luoma. Jalava 1990.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) 120, Rue de la Gare yhdistää kaksi Ranskassa erittäin arvostettua ja suosittua alansa taitajaa samoihin kansiin; sarjakuvapiirtäjä Jacques Tardin ja kirjailija Léo Maletin.
Tardi (s. 1946) julkaisi ensimmäiset sarjakuvansa Lyonin ja Pariisin taidekouluja käytyään 1970 Pilote-lehdessä. Muutamien hyvien albumien jälkeen Tardi nousi kansainväliseen maineeseen albumisarjallaan Adele Blanc-Secistä. Niistä ensimmäinen, Adele ja hirviö (1976) on ilmestynyt myös suomeksi.
Nämä 1910-luvun Pariisiin sijoittuvat kauhu- ja fantasiatarinat noudattelivat vuosisadan alun populaariviihteen perinteitä. Tardin realistinen mutta sulava piirrostyyli rakensi uudelleen kauan aikaa sitten kadotetun Pariisin.
Sumua Tolbiacin sillalla (1982, suomeksi 1985) oli suositun dekkarikirjailija Léo Maletin romaanin sarjakuvasovitus. Tardin versio näyttää konkreettisesti kaupungin hallitun rakennemuutoksen; sarjakuvassa kuvattujen XIII kaupunginosan rähjäisten talojen tienoilla on nykyään Pariisin kiinalaiskaupunki valtavine asuinsiiloineen ja Seine-joen rannassa uusi kansalliskirjasto huippumoderneine Meteor-metroratoineen.
Léo Malet (1909-96) kuului kiinteästi surrealistiryhmään, ja julkaisi ensimmäiset runonsa surrealistien kokoelmassa 1936. Jacques Prevert oli jopa hänen sulhaspoikanaan. Sota-aikana Malet kuljeksi työttömänä Pariisin katuja, kunnes eräs kustantaja palkkasi hänet kirjoittamaan dekkareita sodan vuoksi markkinoilta poistuneiden amerikkalaistarinoiden sijaan.
Runoilijasta tuli dekkarikirjailija, todellisuuden rujon puolen runoilija. 1943 julkaistu romaani 120, Rue de la Gare oli Maletin tunnetuimmaksi hahmoksi nousevan etsivä Nestor Burman ensiesiintyminen. Kirjasta tehtiin elokuva 1946. Malet kirjoitti vuoteen 1971 mennessä 28 Nestor Burma -kirjaa. Niistä 15 on omistettu jollekin Pariisin 20 kaupunginosasta sarjanimellä Pariisin uudet mysteerit.
Malet oli ensimmäinen ranskalainen mustan dekkarin kirjoittaja. Hän on kokenut uuden renessanssin, eikä vähiten Tardin sarjakuvien ansiosta. Tardi on myös piirtänyt uudet kannet dekkareiden uusintapainoksiin.
Suomeksi on julkaistu kolme Maletin rikosromaania, Nestor Burma ja rottaliiga, Sumua Tolbiacin sillalla sekä Aurinko nousee Louvren takaa.
120, Rue de la Gare -albumi vie lukijan toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Sotavangiksi joutunut Burma vapautetaan 1941 saksalaiselta leiriltä, kuten kirjailija Malet ja Tardin isä René Tardi aikanaan.
Leirillä Burma kuulee kuolevalta vangilta osoitteen 120, Rue de la Gare. Lyonissa Burman entinen työtoveri Bob Colomer ammutaan asemalaiturille tämän silmien eteen. Hänenkin viimeiset sanansa ovat "120, Rue de la Gare".
Juoni kelautuu hiljalleen auki Lyonissa ja Pariisissa. Tardi pääsee piirtämään huolelliseen tyyliinsä kahta kaupunkia joissa hän on asunut pitkään. Piirtäjän sympatiat lienevät selvät.
Lyon näyttäytyy sumuisena ja surkeana loukkona kun taas Pariisi on aina Pariisi vaikka saksalaisten miehittämänäkin. Välillä monipolviseen ja puheliaaseen tarinaan kytkeytyvät legendaarinen jalokivivaras Jo Tour Eiffel, piittaamattomat poliisit, utelias lehtimies ja kauniit naiset. Myös kieroutta ja murhia löytyy tarinasta.
Albumi on täydellisyyteen pyrkivän huolellista työtä. Alkuperäinen 120-sivuinen kirja on muuttunut 183 sarjakuvasivuksi. Tardi on muuttanut tapahtumat vuodesta 1943 vuoteen 1941, ilmeisesti saadakseen mukaan enemmän dramaattisia historiallisia tapahtumia kuten sodan julistamisen Yhdysvalloille.
Albumin lehdillä aikakausi näkyy kuvien runsaina taustoina: julisteina, kirjoina kauppojen ikkunoissa, lehtiotsikkoina, mainoksina. Lyonissa vilahtaa maanpetturina sodan jälkeen tuomitun marsalkka Pétainin kuvia ja käskyjä.
Pariisilaisessa kirjakaupassa on esillä vain Adolf Hitlerin ja fasismista syytetyn antisemiitin Louis Ferdinand Célinen (1894-1961) teoksia. Céline on Tardin suosikkikirjailijoita: piirtäjä on kuvittanut häkellyttävän upeasti Célinen tunnetuimmasta teoksen Niin kauas kuin yötä riittää (1932) uuden painoksen.
Albumin taustat eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Surmatun rikollisen asunnossa on radion päällä ja lampunvarjostimessa natsien tukemaa Vichyn hallitusta kunnioittavia esineitä ja kuvia. Lukija ymmärtää miksi rikoskomisario epäili Burman työtoverin murhaa poliittiseksi rikokseksi, olihan sen tekijä natsimyönteisen Révolution Nationalen aktivisti.
Suuri osa henkilöhahmoista on piirretty Tardin tuttujen, sarjakuvahahmojen tai historian henkilöiden mukaan. Nestor Burman sihteeri on Tardin vaimo, Léo Maletkin saa kunnian piipahtaa albumissa vanhuudenhöperönä pin-up -kuvia hipelöivänä etsivänä. Saksalaisen vankileirin upseeri Arthur on tutun näköinen; hän on Tardin 1980-luvun Manhattanille sijoittuvan Tueur de cafards -albumin (1984) päähenkilön Waltherin isä.
120, Rue de la Gare on myös kunnianosoitus Léo Maletin nuoruuden surrealismille. Nestor Burman seinällä riippuu anakronistisesti belgialaisen surrealistimaalari René Magritten (1898-1967) maalaus Les mystéres de l'horizon vuodelta 1955. Magritte kuvitti Maletin erään runokokoelman.
Lyonilainen asianajaja Montbrison asuu Rue Alfred-Jarrylla, jollaista Lyonissa ei tietenkään ole. Alfred Jarry (1873-1907) oli surrealistien esikuva, Kuningas Ubu -näytelmän (1897) kirjoittaja. Montbrison kyllä näyttää aivan kuningas Ubulta.
Sisältönsä tukevuudesta huolimatta 120, Rue de la Gare ei jää harvoille ymmärrettäväksi viittauksilla pelleilyksi. Sen estää Tardin pettämätön visuaalinen silmä, kyky ylläpitää tunnelmaa.
Albumi toimii selkeästi monella tasolla, lukija ottaa siitä vain sen mitä haluaa ja osaa. Loppu jää pinnan alle kuin jäävuori, eikä raskauta lukemista.
Ranskalaiselle lukijalle albumi on monipuolinen historian oppitunti, suomalaiselle visuaalinen aarrearkku. Se on myös mahdollista lukea perinteisenä rikoskertomuksena, mikä se alunperinkin on.
Kuvan tekijänä Tardi on erinomainen. Vaikka piirrokset ovat pohjimmiltaan hieman jäykkiä, tekee rikkeetön kokonaisuus niistä eläviä. Yksityiskohtien määrästä huolimatta katsojan silmä ei juutu niihin vaan lukee kokonaisuuden, tunnelman.
Tardin mustavalkoiset piirrokset taipuvat kaikissa harmaan asteissa, sade on sadetta ja lumi on lunta.
Rakennusten ja ympäristön lisäksi säätilat ovat Tardille tärkeitä, ulkokuviin liittyy dekoratiivinen sää: sumu, sade, yö tai lumi. Perinteinen sivutaitto sekä kuvakulmilla ja erikoistehosteilla konstailemattomat ruudut luovat yksinkertaisin keinoin sota-ajan hengen ja tunnelman.
Jacques Tardi on epäilemättä ranskalaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan merkittävimpiä tekijöitä. Hänen keskeiset kiinnostuksen aiheensa ovat ensimmäinen maailmansota kauhuineen ja Pariisi Ranskan historian näyttämönä.
Vahvimmin hänen tuotantoaan leikkaa ensimmäinen maailmansota, sota jonka uskottiin tekevän kaikki sodat mahdottomiksi. Suomalaisen on vaikea ymmärtää omasta vuoden 1918 yhä selvittämättä olemasta traumastamme huolimatta vuosien 1914-18 sodan yhä elävää merkitystä keski-eurooppalaisille.
Tardi kuvaa tuota turhaa, järjetöntä ja tuhoisaa sotaa juoksuhautojen tasolta. Erityisen viiltävä on hänen albuminsa C'était la guerre des tranchées (1993) tai yhden sotilaan kohtalosta kertova Varlot Soldat (1999), jossa Tardin piirros on paljaimmillaan.
Pariisia Tardi on kuvannut kautta koko tuotantonsa. Hienoimmin se on onnistunut Adele-sarjassa, joka kuvaa Belle Epoque -ajan viime henkäyksiä. Kaupunki on myös eräs päähenkilö Nestor Burma -sarjakuvissa; niitä Tardi on piirtänyt useita muitakin kuin kaksi suomennettua.
Uusin Tardin suurtyö on kolmena albumina ilmestynyt Le Cri du Peuple (2001-03). Se kertoo Pariisin kommuunin tuhoon tuomitun tarinan Jean Vautrinin romaanin pohjalta. Aihe sopii Tardin pessimismin sävyttämään maailmankuvaan, ihminen on vain lastu ajan laineilla, vailla todellista mahdollisuutta vaikuttaa kohtaloonsa.
