Enki Bilal: 32. joulukuuta. Suomennos Juhani Tolvanen. Tammi 2003.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Kuvillaan vallan rappeuttamasta tulevaisuuden maailmasta Enki Bilal on ylittänyt monia taiteen kenttien raja-aitoja. Hänen pidäkkeetön kuvallinen visionsa ei kuitenkaan käännä selkäänsä todellisuudelle, vaan pureutuu maailmamme kipupisteisiin.
Enki Bilal on eurooppalaisen sarjakuvan suuria nimiä, mies johon viitataan usein kun etsitään sarjakuvan ja kuvataiteen yhteyksiä. Belgradissa syntynyt ja jo lapsena pariisilaistunut Bilal onkin tekijä, joka on kiistatta luonut aivan oman visuaalisen universuminsa.
Sarjakuvan lisäksi Bilal on tehnyt runsaasti kuvitusta ja kuvasalkkuja, pitänyt taidenäyttelyitä, tehnyt lavastuksia elokuvaan ja balettiin sekä ohjannut kaksi pitkää näytelmäelokuvaa, Bunker Palace Hotelin ja Tycho Moonin. Bilalin omiin sarjakuviin perustuva, osittain tietokoenanimoitu elokuva Immortel (ad Vitam) nähdään alkuvuodesta 2004.
Kaikki Bilalin kuvat liittyvät yhteen huolimatta siitä, missä ne julkaistaan ja millä tekniikalla ne on tehty. Niissä on latautunutta voimaa, ihmiset ovat kulmikkaita ja usein ilmeettömiä. Bilal luopui jo vuosia sitten maailman realistisesta tallentamisesta, hänen kuvansa täyttyvät yhä enemmän tekijän alitajunnan ja unien viesteistä.
Enki Bilal (s. 1951) julkaisi ensimmäisen sarjakuvansa 1972 ja kolme vuotta myöhemmin ensimmäisen albuminsa. Varhaiset työt olivat lähinnä tieteistarinoita.
Yhteiskunnallisuus nousi yhä keskeiseksi teemaksi Bilalin ja käsikirjoittaja Pierre Christinin yhteistyössä. 1983 ilmestyi vaikuttava Metsästysretki (suomeksi 1989). Se kuvasi yhdeksän itä-eurooppalaisen kommunistijohtajan metsästysretkeä Puolan maaseudulle ja käsitteli samalla kahtia jakautunutta maailmaa raa'an illuusiottomasti.
Stalinin terrori, miesten oman maailman pysähtyneisyys, menneisyyden aaveet ja painajaiset sekä ehdottoman vallan tuoma ehdoton rappio hohkasivat albumin sivuilta Bilalin utuisten ja verenhuuruisten kuvien voimalla. Metsästysretki avasi uusia tapoja kuvan käyttöön sarjakuvassa.
Metsästysretken avainväri on punainen. Se on väkivaltaisen kuoleman väri, joka on koko ajan läsnä päähenkilöiden maailmassa, joko todellisuudessa tai kuvitelmissa. Sama punainen toistuu myös albumin punalipuissa heijastaen länsi-eurooppalaisen älymystön pettymystä ns. reaalisosialismin maihin.
Valta on aina rappion alku, Enki Bilal uskoo. Jokainen poliittinen järjestelmä rakentuu hänen mielestään väkivalalle, ja siksi sen verisimmätkin huurut on kuvattava. Totalitarismi on Bilalin sanakirjassa vallan synonyymi.
Samoihin aikoihin Metsästysretken kanssa Bilal teki jo olemassaolollaan vallan väkivaltaisuutta hohkaavasta Berliinin muurista kuvasalkun Die Mauer. Sen tuolloin absurdit visiot muurin päällä istuvista ihmisistä nähtiin totena uutiskuvissa 1989.
1980 ilmestyi ensimmäinen Bilalin omaan käsikirjoitukseen perustuva Nikopol-trilogian osa Jumalaton näytelmä (suomeksi 1985). Sitä seurasivat Unien vankila 1986 (suomeksi 1988) ja Kylmä päiväntasaaja 1992 (suomeksi 1993).
Ne osoittivat Bilalin muuttuneen niin kuvantekijänä kuin tarinankertojanakin. Kuvien surrealistinen utuisuus lisääntyi ja ne muuttuivat yhä viitteellisemmiksi. Myös värimaailma laajeni.
Trilogian osat kuuluvat löysästi yhteen. Jumalattomassa näytelmässä rappio ja valta kulkevat jälleen käsi kädessä. Albumi esittelee fasistisen diktaattorin kirkon tuella hallitseman tulevaisuuden Pariisin.
Unien vankilassa maailma on entistäkin sekavampi paikka. Toimittaja Jill Bioskop yrittää raportoida maailman tilanteesta, "…afro-pakistanilaisten ja zuben'ubujen välisiä yhteenottoja Chelseassa…beniniläis-togolais-ghanalainen vastaisku…".
Hän päätyy Berliiniin, jonka Bilal maalaa Lontoon ja Pariisin lailla lohduttomaksi eri kansojen, rotujen ja ryhmien mielettömän taistelun näyttämöksi. Viesti on selkeä: ihmiset eivät kykene enää itse ohjaamaan kohtaloaan.
Kylmä päiväntasaaja on Bilalin mittasuhteissa jopa hauska teos, vaikkei huumori vahingossakaan päädy tekstiin tai hyppää silmille. Päähenkilö Alcid Nikopol päätyy lopuksi tavoittelemaan maailmanmestaruutta shakkinyrkkeilykisoissa. Teoksen värit ovat jälleen upeat, koko paletti on tehokkaassa käytössä.
Bilalin teoksissa on aina kylmä tai kuuma, harvoin mitään siltä väliltä. Kylmä päiväntasaaja yhdistää nämä kokemukset päätymällä päivätasaajalle, jossa hallitsee pakkanen.
Sarajevo-trilogian avausosa Hirviön uni ilmestyi 1998 ja 32. joulukuuta syksyllä 2003. Sarjan teemat ovat muisti, väkivalta ja vastarinta. Albumit sijoittuvat Bilalin tuttuun julmuuden ja tyrannian kirjomaan tulevaisuuden maailmaan, mutta ovat ajankohtaisempia ja yhteiskunnallisempia kuin Nikopol-trilogia.
Syy on selvä: Bosnian julmuuksien jälkeen Eurooppa ei ole entisensä. Jugoslavian mieletön sisällissota oli Bilalille tuskallinen kokemus, sillä hänen synkät tulevaisuusvisionsa kävivät toteen entisessä kotimaassa.
Kahden jo ilmestyneen albumin mielleyhtymille alisteinen juoni on hajanainen monien kaksoisolentojen ja petosten piirissä. Se heijastaa Bosnian tapahtumien painajaismaista ja arvaamatonta logiikkaa.
Hirviön unessa Nike Hatzfeld muistaa kaiken. Hän kykenee palauttamaan mieleensä syntymänsä Sarajaveossa 1993, vauvojen orpokodin johon joutui sekä samassa sängyssä kanssaan kiljuneet Amirin ja Leylan.
Vuoden 2026 maailmassa muistaminen on vaarallista. Uusliberalismi on sulautunut yhteen mafian kanssa. Kolmen yksijumalaisen uskonnon, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin radikaaliliikkeet ovat lyöttäytyneet yhteen Kansainvälisten obskuranttien järjestöksi. Sen tavoitteena on tuhota kieli, ajattelu, muisti ja kulttuuri.
Sekä vallan käyttäjät että sitä tavoittelevat ovat Hirviön unessa yhtä, väkivalta on vastaus kaikkeen. Bilalin kosmoksessa valta rappeuttaa jo ennen kuin sitä onkaan. Aiemmissa albumeissa kirkot olivat lähinnä huvittavia vallan hännystelijöitä, nyt ne ovat sen raakoja tavoittelijoita.
Vallan vihollinen on muisti, koska muisti on vastarinnan alku. Obskuranttien tuhoksi koituu luutnantti Cobbea, jolla on vielä jäljellä vastarinnan toinen tärkeä tekijä, oma tahto. Se auttaa erottamaan hyvän pahasta.
Nike, Leyla ja Amir ovat Bosnian kolme kansanryhmää: serbit, muslimit ja kroaatit. Nike muistaa, kuinka kymmenen päivän ikäisinä heidän päänsä olivat painuneet yhteen ja muodostivat tähden. Tähden saaminen jälleen ehjäksi on Niken elämän tavoite.
Tähti viittaa moneen suuntaan: vauvojen sarajevolaisen sairaalan rikkiammutusta katosta näkemään taivaaseen, Leylan ammattiin astrofyysikkona tai edesmenneen Jugoslavian lipun tähteen.
Nike ei vastaa kertaakaan hänelte koko ajan tivattuun kysymykseen onko hän serbi, kroaatti vai muslimi. Kysymyksellä ei ole hänelle merkitystä, kuten ei pitäisi kenellekään olla.
32. joulukuuta jatkaa hahmojensa kuljettamista petosten ja robotti-ihmisten loputtomalla kehällä. Juoni painuu yhä viitteellisemmäksi ja Bilal lataa kaikkensa albumin kuviin. Ne muuttuvat luonnosmaisemmiksi ja reunoiltaan pehmeän hämäriksi, aivan kuin todellisuutemme. Taustat hiipuvat yhä useammin hajanaisiksi viivoiksi, vallitseva tunnelma on unenomainen outous.
Väkivaltaa palvovan maailman liittolaiseksi nousee 32. joulukuuta -albumissa myös nykytaide. Bilal sivaltaa sitä rankasti. Arkkikonna on maailman ihailema taiteilija Jefferson Holeraw.
Hän ihannoi ja kylvää kuolemaa mutta kriitikot vain kehuvat. Taide löytää paikkansa totalitarismin ja väkivallan ihailijoiden rinnalla, tekee mitä haluaa maailmasta välittämättä, Bilal tuntuu sanovan.
Silti: viimeisenä kuolee toivo. Jos emme unohda niin ehkä onnistumme. Bilal laskeutuu tähtisumuista Bosnian verisille kaduille ja puhuu Sarajevosta sekä koko nykyisestä historiastamme.
Vahvemman oikeutta vastassa on vain muisti. Kuka muistaa Vietnamin kyliin kylvetyt napalmtonnit? Kuka muistaa Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verityöt? Kuka muistaa Sarajevon Sniper Alleyn?
