Kani, hevonen ja shakaali. Suomen sarjakuvaseura 1996.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) 1990-luvun alussa saimme monia käännössarjakuvan uutuuksia jopa tuoreeltaan, mutta virta kuivui pikku puroksi vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Vähät käännökset tehtiin tuttujen tekijöiden sarjoista.
Eniten tästä kärsi uutta etsivä sarjakuva, joka ei vielä ollut vakiinnuttanut lukijakuntaansa. Uudet tuulet saapuivat Suomeen mutkan kautta; suomalaisten tekijöiden töissä näkyvinä vaikutteina. Itse vaikutteiden antajia ei julkaistu.
Ranska on sarjakuvakulttuurin hautomo. Sarjakuvalla on siellä vahva asema, laaja lukijakunta ja hyvä kulttuurinen status. Määrä muuntuu myös moninaisuudeksi ja laaduksi, sillä uuden ilmaisun etsijöitä on edelleen runsaasti.
Kani, hevonen ja shakaali -antologia paikkaa hieman suomalaisten uuden ranskalaisen sarjakuvan tuntemuksessa ammottavaa aukkoa. No, uuden ja uuden, moni kirjan tekijöistä on nyt jo vakiinnuttanut asemansa. Sarjakuvantekijä Johanna Rojolan toimittama antologia esittelee tusinan verran tekijöitä.
Yhteistä heille on kuuluminen riippumattomiin taiteilijaryhmiin, jotka julkaisevat itse omat sarjakuvansa. Keskeisin ryhmä on ranskalainen 1990 perustettu L’Association, muita tässäkin kirjassa esiteltyjä ryhmiä ovat Chacal Puant, Le Dernier Cri ja Amok. Amok on sittemmin liittynyt yhteen belgialaisen Freon-ryhmän kanssa nimellä Fremok.
Oma kustannustoiminta toi tekijöille vapauden tehdä sarjakuvansa sellaiseksi kuin itse haluavat. Jokainen työskentelee omalla tyylillään, ja graafinen kokeilunhalu kukoistaa. Moni unohtaa perinteisen sarjakuvan, ja syöksyy mitä villeimpiin kuvallisiin ja kerronnallisiin syövereihin. Etäisyys nykytaiteeseen on lyhyt.
Riippumattomien sarjakuvatekijöiden tarinat voivat olla lyhyitä novelleja tai hyvin pitkiä romaaneja, joita edustaa esimerkiksi Lewis Trondheimin yli 500-sivuinen Lapinot et les carottes de Patagonie. Tärkeintä ei ole myydä paljon, vaan tehdä vapaasti haluamaansa sarjakuvaa. Useimmat työt ovat mustavalkoisia, sillä pieni levikki ei salli väripainatusta.
L’Association on menestynyt. Sen teoksia myydään ja käännetään ahkerasti, ja sen piirtäjät, kuten Jean-Christophe Menu, Lewis Trondheim, David B. Patrice Killoffer ovat tunnettuja monessa maassa.
Uskomattomin sarjakuvakone on Lewis Trondheim (s. 1964). Esikoisalbuminsa 1990 julkaisseen piirtäjän bibliografiassa on nykyään reilu puolensataa julkaisua, joista suomeksi on ilmestynyt Jussi Jänis -albumi Jälkiä rinteessä (2003). Hänen vahvuutensa on tarinassa, piirros on vain sen kantoteline.
David B. eli David Beauchard (s. 1959) piirtää vahvaviivaisia tummasävyisiä unikuvia. Albumiin Le cheval blême on koottu hänen painajaisiaan kymmenen vuoden ajalta, ja L'ascension du haut mal on lapsuustarina elämästä epileptisen veljen kanssa.
Killofferin (s. 1966) yksittäiset ruudut toimisivat myös kuvituksena, sillä ne ovat tasapainoisia, täysiä ja huoliteltuja. Hän tekeekin paljon kuvitusta ja suhtautuu sarjakuvaan kokeilunhaluisesti.
Chacal Puant -ryhmän Stephane Blanquet (s.1973) on ottanut vaikutteita Yhdysvaltain riippumattomasta sarjakuvasta. Hän käyttää tarinoissaan myös kauhutarinoiden aineksia, mikä on tyypillistä Atlantin takana tehtävälle sarjakuvalle.
Amokin perustajien Yvan Alagbén (s. 1971) ja Olivier Marboeufin (s. 1971) töissä kuvat saavat pääosan. Ne ovat viitteenomaisia tuokiokuvia, joiden grafiikka lähentyy nykytaidetta. Alagbé ja Marboeuf tekivät yhdessä sarjakuvaksi George Büchnerin Woyzeckin, ja valinta kertoo, millaisia teemoja he töihinsä etsivät.
Ranskan sarjakuva monipuolistui 1990-luvulla rajusti. Kiitos kielimuurin, tiedämme tästä muutoksesta hyvin vähän. Kani, hevonen ja shakaali raottaa tätä kulttuurin rautaesirippua, ja antaa maistiaisia meidän ulottumattomissamme olevista herkuista.
