Patrick McDonnell: Kamut. 21 albumia vuodesta 1995. Egmont.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Uusia sekä hyviä että menestyviä strippisarjoja putkahtelee esiin harvoin, mutta Kamut on säännön vahvistava poikkeus. Sitä alettiin julkaista 1994, ja sarja vakiinnutti pian asemansa suosikkisarjakuvana eri puolilla maailmaa.
Sarjan lähtökohta on mitä perinteisin: se kertoo kissasta ja koirasta, sekä niiden isännistä ja ystävistä. Piirtäjä Patrick McDonnell saa aiheesta kuitenkin irti aivan uusia tehoja tarkastellessaan maailmaa vaihteeksi eläinten näkökulmasta. Kamut onkin korostetusti Jalo-koiran ja Katti-kissan tarina.
Tulos ylittää tavanomaisen hassuista eläimistä kertovan sarjakuvan lajityypin rajat. Monen pilan pohjalta löytyy filosofinen pulma tai kysymys, johon joskus ehkä saadaan vastauskin. Maailman suuria pulmia McDonnell ei kuitenkaan edes yritä ratkaista, ja vakavakin pohdinta liittyy arkiseen elämään.
Jokainen lemmikkieläimen omistaja kehittää itselleen näkemyksen lemmikkinsä luonteesta, ja McDonnelkin on toiminut samoin. Kamujen eläinhahmot ovat persoonallisia, ja niillä on tunnistettava luonne hyveineen ja vikoineen. Luonteenkuvauksessa McDonnell ylittää hienosti tavanomaiset kliseet siitä, millainen kissa tai koira on.
Kotieläimet ovat sarjakuvan perustavaraa, ja niistä kertovia sarjoja on pilvin pimein. McDonnell (s. 1956) on saanut vaikutteita kahdesta sarjakuvasta, jossa kissa ja koira ovat keskeisesti mukana, George Herrimanin Krazy Katista ja Charles M. Schulzin Tenavista.
Kamujen tekijä on usein kertonut ihailevansa Tenavia, ja maininnut parhaaksi asiaksi sarjakuvapiirtäjän työssä sen, että sai tutustua mestariinsa. Schulz antoi myös neuvon sarjan koiran nimeksi, kun hän kehotti McDonnellia nimeämään Kamujen koiran oman koiran mukaan. Ressukin oli alun perin Schultzin koiran nimi.
George Herrimanista McDonnell on jopa kirjoittanut kirjan. Krazy Katin vaikutus näkyykin sarjan grafiikassa enemmän kuin Tenavien. Herriman ei pelännyt outoja kuvia ja uusia polkuja, Schulz taas oli kuvissaan äärimmäisen konservatiivinen.
Kamujen piirrostyyli on vähäeleinen, jopa viittauksenomainen. McDonnell pysyy realismin rajoissa, toki toisinaan sen reunoja hiukan venyttäen. Hän ei pelkää erilaisia strippejä, ja niiden kompositiot vaihtelevatkin suuresti.
Piirrokset eivät ole vain välttämätöntä kuvitusta, vaan niillä on myös esteettisiä ulottuvuuksia. Erityisen hienoja ovat McDonnellin sunnuntaisarjoihin tekemät alkukuvat, jotka ovat omia pikku taideteoksiaan, usein tunnettujen maalausten tai jonkin tyylisuunnan pastisseja.
McDonnell värittää sunnuntaisarjansa vesiväreillä, jolloin niistä tulee eläviä. Sääli vain, että moni lehti leikkaa nämä alkukuvat pois koska sarjakuville varattu tila on niin pieni. Siksi McDonnell on koonnut näistä alkukuvista komean kavalkadin verkkosivuilleen.
Ajan myötä McDonnellin piirrostyyli on kehittynyt entistä minimalistisempaan suuntaan. Se alkaa jo muistuttaa japanilaiseen taiteen ihannetta luoda vahva kuva vähistä aineksista ja tyhjästä tilasta.
Moni strippi on niin pelkistetty, että siinä on toisinaan vain yksi kuva. Tekstiäkin on välillä vähänlaisesti, McDonnell haluaa lukijan myös katsovan kuvaa. Kamut onkin poikkeuksellisen visuaalinen sanomalehtisarjakuva, jonka oikeutus ei tule vain lakonisesta loppuvitsistä vaan myös piirroksesta.
Vahvaan visuaalisuuteen kuuluu myös rytmi. Kamujen stripit ovat harvoin sattumanvaraisia tai vain yksittäisistä kuvista koostuvia. Niistä syntyy omassa tahdissaan etenevä kokonaisuus. Kuvien ja tapahtumien ajoitus on McDonnellille ilmeisen tärkeää.
Kamujen tavoite on olla lämminhenkinen eläinsarjakuva vanhojen klassikkojen tyyliin. Se haluaa välittää lukijalle tunnetta sortumatta kuitenkaan makeilevaan kosiskeluun. Näissä tavoitteissa se onnistuu melko hyvin. Eräs syy on, että sen hahmot ovat eläinsarjakuvaksi poikkeuksellisen eläimellisiä, eivätkä käyttäydy ihmisten lailla.
